Leikkitykin miestenviikkokötinä

Nytpä se on näköjään miestenviikko. Mietin pitkään puhuisinko aiheesta laisinkaan koska tällä on tosi suuri vaara kuulostaa MRA-shitiltä (Eli men's right activist jotka nimestä huolimatta pakkavat olemaan enemmän sovinistiaktivisteja. Jos joku ei tiennyt.) enkä halua sitä enkä sitä myöskään aja takaa. En syytä pian kuvaamastani hankaluudesta naisia tai feministejä enkä ole sitä mieltä että feminismi tai tasa-arvo olisi mennyt liian pitkälle, vaan lähinnä että meidän sukupolven lisäksi ihan saatanan monta polvea olisi tarvinnu ihan saatanan monta tuntia terapiaa. 

Vituttaa myös puhua transihmisenä, jotenkin huomaan ajattelevani että minun pitäisi jättää tämä "oikeille" miehille koska en ole "tarpeeksi trans", en ole vielä siis kerinnyt kokea mitään ruumiillisia muutoksia ja on epäselvää uskallanko siihen edes ryhtyä koska en halua satuttaa perhettäni. 

Mitä minä olen havainnut silloin kun olen sitten saanut katsella maailmaa "mies"lasien lävitse: (En ole tehnyt niin koko elämääni mutta toisaalta olen huono antamaan naisnäkökulmaakaan sillä suuren osan elämästäni olen ollut vain seinänrappausta ihmettelevä aspergerkuupo joka on eksynyt jonnekin omiin kristallikaupunkeihinsa joten se miten suodatan tätä maailma on ollut melko vähän sukupuolipainotteista.)
Joka tapauksessa:

Yhteiskunta tarjoaa hirveän paljon ristiriitaisia viestejä. Katsotaan että miehen olisi hyvä osata antaa läheisyyttä ja ilmaista sen kaipuuta. Samalla median tarjoama referenssimateriaali joka koskee läheisyyttä, yleensä puhuu vain läheisriippuvaisuudesta, olivat kyseessä ihan miehet tai naiset joten minulla ei ole ainakaan mitään kärtsää siitä mitä minun tai muiden on normaalia haluta ja mitä ei.

JA jos jokin on epänormaalia, parannuskeinoksi löytyisi varmaan jokin muu kuin itseni eristäminen muista ihmisistä, vaikka se joskus peruskoulun ylästeella alkoikin vaikuttaa kohtuuhyvältä strategialta ja luisun siihen säännöllisesti yhä. Mutta kun se näytti hyvältä paperilla, enhän ainakaan voisi tehdä virheitä. 

Toisekseen, miesten pitäisi uskaltaa itkeä. 

Minut on kasvatettu naisena vaikken edelleenkään itseäni sellaiseksi koekaan. Jos nyt joku tässä välissä kerkesi unohtamaan kun ihmiset joskus sen melko nopeasti unohtavat. 
En siltikään halua itkeä muiden nähden jos minusta tuntuu pahalta. Voin itkeä musiikille ja sen saa nähdä selvinpäin ehkä kaksi ihmistä maailmassa. Kyse ei ole siitä etten "saa näyttää olevani heikko". Kyse on siitä että minulla on helvetin huonoja kokemuksia itkemisestä. Nuoruudessani se tarkoitti sitä että päästin itseni semmoiseen tilaan että minun piti valehdella omaksi tappiokseni enkä halua sellaista enää koskaan. Kyllä se auttamatta vastaan tulee mutta yritän pitää sen minimissä. Toisin sanoen, minulla ei ole ongelmaa sen kanssa että olisin heikko koska se on samanlainen fakta kuin että taivas on sininen. Mutta mulle on helvetinmoinen ongelma se että se heikkous sahataan tiettyyn muottiin ja tulkitaan johtuvaksi tietyistä asioista eikä mulla ole siihen mitään sanomista. 

Ja sama juttu ongelmista ja tunteista puhumisen kanssa. En minä pelkää sitä että paljastuisi etten ole vahva sillä se on jo paljastunut kaikille. Minä en puhu sen takia että kokemukseni mukaan odotettavissa on samaa settiä kuin itkemisenkin kanssa.

Luotan vain harvoihin ihmisiin. Tarpeetonta sanoakaan ettei psykiatrisen alan ammattilaisuus tee ihmisestä vielä minun silmissäni luotettavaa.  Muutamia hyviä ammattilaisia kohden olen kohdannut sellaisia torspoja ettei mittää rotia. 

Tähän kuuluisi väliotsokko mutta kun niitä penteleitä on aina niin vaikea keksiä.

Jos lähdettäisi siitä että tohtisi ensin vaikka semmoisessa tilanteessa jossa psyyke vetää silmään "taistele, pakene tai jäädy"- reaktion, noudattaa edes jotain noista luonnollisista impulsseista eikä joutuisi tappelemaan sitä vastaan, niin katteltaisko sitten vaikka sen jälkeen niitä puhumisia ja itkemisiä. 

Tungen itseäni tahallani traumaattisiin tilanteisiin koska vaikka on 2020- luku, minulle selvisi vasta 36- vuotiaana että täysikasvuiset miehetkin voivat pelätä myös sellaisessa tilanteessa jossa taivaalta ei sada napalmia. Olen ajatellut etten "ansaitse" olla mies koska pelkään ja että pelko todistaa ettei sukupuolikokemukseni ole oikea. Olen ajatellut että se johtuu autismin kirjolle sijoittumisestani mutta sitä on vaikea kertoa muille koska olen sillä tavalla "highly functioning" että puhun normaalisti ja tungen omituisia sivistyssanoja joka paikkaan joten minulla voi olla vaikea käsittää olevan tosi omituisia rajoitteita ja piirteitä. Ja muutenkin tuntuu että pelaan liian herkästi autismikortin koska koen se on yliedustettuna transrintamalla ja pitäisi vain kestää.

(MRA-siiven argumentti siitä miten kaltaiseni on betamies joka ei ole löytänyt vain sisäistä alfaansa, on luokattoman typerä. Tulen olemaan viallinen yksilö maailman tappiin saakka, olin sitten mies tai nainen tai mikä tahansa muu pikkulusikkainen. Yhtä hyvin voisi sanoa ihmiselle jolta puuttuu jalka että se voi löytämällä sisäisen alfansa kyllä kasvattaa uuden ja koko retoriikka tökkii muutenkin. Olettaen että heidänlaisensa nyt ylipäänsä tunnustaisivat minut muuksi kuin naiseksi.)

Minulle tuli oikeasti yllätyksenä että isäni ja veljeni voivat tuntea pelkoa. Minulle tuli yllätyksenä että miespuoliset ystäväni voivat tuntea pelkoa. Eivätkä siis vain säikähtää vaan oikeasti pelätä. Se ei kuitenkaan laskenut heidän statustaan minun silmissään vaan ehkä jopa helpotti omaani. Kuitenkin se laittoi minut miettimään että tällaisia asioita odottaisi kuulevansa yhdeksänvuotiaan suusta. Eikä nykyaikana ehkä niinkään vanhan, mutta minä olen, kuten mainitsin 36 enkä alakouluikäinen lapsi. Ja tähänkin mennessä vain pintakerros tajunnastani on käsittänyt sen. Sinne syvempiin kerroksiin se ei ehkä uppoa kirveelläkään. 

Jonkun mielestä miespuolisen henkilön arkuus tai epävarmuus voi toki olla söpöä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienempi on todennäköisyys että sellainen piirre minussa olisi kenestäkään erityisen suloista vaan pelkästään turhauttavaa ja vastenmielistä. Pystyin joskus olemaan sinut asian kanssa kun se meni nurouuden piikkiin mutta mitä enemmän ikää minulle tulee, sitä enemmän ajattelen että jos en kerran ole syntynyt lihaksiaan esitteleväksi Gastoniksi, minun kuuluisi vähintään muistuttaa Disneyn Mulan- piirretyn keisaria joka laukoo lakonisia sananlaskuja hunnipäällikölle joka uhkaa paloitella hänet. 

Olisinhan minä mielelläni itsevarmempi ja vahvempi mutten oikein osaa sitäkään. "Naisena" ollessani sain sentään osalta ihmisistä positiivista palautetta tietystä räväkkyydestä (Vaikka pelkäänkin samoja asioita kuin yleensä viisivuotiaat, minusta lähtee joskus varsinkin kännissä kova ääni ja kiroilen vitusti joten jotkut tulkitsevat sen räväkkyydeksi vaikka se on vain kyvyttömyyttä impulssikontrolliin.)

Joka tapauksessa minulle on helvetin epäselvää miten tulla vahvaksi miehenä ilman että olen pitelemätön tuhomasiina joka satuttaa kaikkia. Ne asiat jotka tekivät minusta "naisena" "vahvan" (heh, minä vahva, heh), eivät ole enää hyväksi katsottuja. 

Koska naisia on pitkään työnnetty seinänrakoon ja heidän on pitänyt olla kilttejä, useat naiset voivat hyvin tehdessään jotain täysin päinvastaista. Ja minäkin saatoin voida hyvin sellaisesta joskus mutta enää se ei ole hyvä asia. 

Toinen päämäärätön väliotsikko

Toksinen maskuliinisuus on kovasti päivän sana. En ala ronkumaan että yhyy yhyy, missäs on toksinen feminiinisyys koska joka ikinen tajuaa että myrkyllisiä elementtejä on kaikenlaisissa yleistyksissä. Mutta kaipaisin ihan vain sitä että voisin olla hömelö autisti ilman että se katsotaan sortavan sukupuolirakenteen ylläpitämiseksi. Voin pyytää anteeksi sosiaalista kömpelöyttäni jos se jotakuta satuttaa mutten tahtoisi että sen katsotaan johtuvan jostain mistä se ei johdu. Tai ettei minun tarvitsisi miettiä sellaisia asioita kuin että ansaitseeko minun kerran viidessä vuodessa esillä oleva taiteeni olla esillä vai pitäisikö antaa tilaa, saanko minä keskeyttää toisten puheen jos havaitsen olevani seurassa jossa suunvuoron saa vain keskeyttämällä, saanko minä esiintyä, ja saanko ylipäänsä olla huomion kohteena. Ja keiltä minä loppupeleissä pahimmin vien tilaa? Naisilta vai cismiehiltä?

Huomatkaa ettei pointtini edelleenkään ole se että miehet ovat niitä todellisia sorrettuja yhteiskunnassa. Sellaisen väittäminen olisi näköalatonta. Yritän sanoa että se mikä itseäni ahdistaa, ovat ristiriitaiset ohjeistukset ja se että ratkaisut pakkaavat sulkemaan toisensa pois. Koska olen taipuvainen masennukseen ja syyllistymiseen, alan sitten pyöritellä päässäni tuollaisia triviaaleja ja retorisia pikkuasioita kuin että saako taiteeni olla esillä ja kun sitä on tarpeeksi, siitäkin saa kyllä muodostumaan yhden suuren pyörteen. Jotkut ihmiset kyllä peräänkuulluttavatkin sellaisia knoppeja mutta en halua edelleenkään leimata sitä feminismin tai edes "nykyfeminismin" piirteeksi tai ongelmaksi, minusta se on retorisuutta joka lipsahtaa helposti hiustenhalkomiseksi vaikka kaikelle retoriselle fiilaamisellekin maailmassa on toki jokin paikka, sen paikka ei myöskään ole kaikkialla. Toivoisin että se paikka ei olisi niin usein minun päässäni.

En kaikesta huolimatta kuitenkaan aina tiedä miten päin olla, ja valitettavasti luulen ettei sitä minulle oikein osaa selittää kukaan muukaan. Ainoa ratkaisu missä on edes vähän järkeä, on kai vain se että yrittää mahdollisimman paljon olla yksilö tietyn ryhmän osasen sijaan. Sellainen onnistuu jossain määrin mutta jossakin vaiheessa tulee kuitenkin niputetuksi johonkin missä kuuluisi täyttää tietyt kaÿttäytymismallit. 

Nonii, sanokaa te cismiehetki jotaki nii ei vaan minun puheenvuoroksi jää. Älkääkä lukeko vanhempia kirjotuksia, paskoja ne on kumminki. Ja toistavat itseään.

Herkkis miekkamiehenä

     En näköjään pääse eroon aiheesta johon käytin viime postauksessakin infernaalisen määrän palstamillimetrejä mutta aihe on määrittänyt minua niin voimakkaasti että ruodin sitä kerta toisensa jälkeen pakostakin. Joka tapauksessa postauksen edetessä käsittelen iloksenne myös viikinkimiekkailua ja muinaistekniikkakökkäjäisiä.

Empatian perskelehän se siellä taas

    Herkkyydestä puhuttaessa nousee yleensä aina esille kaksi asiaa. että herkkyys on sitä että itkee helposti ja kun sitä sitten eksytään pitämäan voimavarana, se on sitten sitä että on sillai niinku tosi empaattinen. Minä saan suoraan sanottuna keripukin jos vielä kuulen jälkimmäisen, tosin se on ihan oma ongelmani. Empaattisuudessa ei ole mitään väärää, ihmiset vain eivät vieläkään ymmärrä mitä se sana tarkoittaa. Ajatellaan että se on sitä että varoo ettei kellekään tule paha mieli ja siloittelee kaiken kivaksi, halusivatpa muut tai eivät. 

    Olen sanonut varmasti sata kertaa tämän asian mutta mielestäni tätä ei voi tarpeksi toistaa ja alleviivata: Empatiassa kyse on siitä että osaa asettua toisen ihmisen asemaan (kukaan ei voi tietää saumattomasti miltä toisesta tuntuu mutta edes saada osviittaa.) Minusta empatiaa tarvitaan esim. siihen että näkee millä tavalla kukin voi revetä berserkiksi ja mitä siinä tilanteessa on tehtävä itselle ja muille tapahtuvien vahinkojen minimoimiseksi sitten kun paska lentää tuulettimeen. Vihasin nuoruudessani kroonisesti väittämää että empaattinen ihminen ei voi esim. antaa toiselle potkuja koska siitä toisesta voisi tuntua pahalta. Asiasta teki vielä ärsyttävämmän se että asiasta tehtiin sukupuolikysymys. Minusta tuntuu että saan jokun määrittelemättömän kohtauksen joka kerta kun kuulen tämmöistä. Empatiaa tarvitaan siihen että kun joutuu antamaan ne fudut toiselle, osaa jo varautua siihen että toinen esim. alkaa syyllistää tai saa paskaraivarit ja nakkelee puolet toimiston irtaimistosta mäkeen mennessään tai aiheuttaa jälkikäteen ongelmia mustamaalaamalla potkut antanutta instanssia. Jotta näkee että tilanne ei lopu siihen omaan lauseeseen kun päättää erottaa jonkun.

    Se miksi muutun henkisesti tuhkaksi kuullessani tämän empatia-aspektin, on se että olen koko elämäni ajan määrittynyt käytännöllisesti katsoen vain sen kautta, ja nimenomaan tuon väärinymmärretyn version kautta ja minun on pitänyt olla koko ajan olla käytettävissä sen kautta. Ja kyllästyin siihen perinpohjaisesti jo alle kouluikäisenä. 

    Vaikka minusta tuntuu pahalta kun ihmisistä tuntuu pahalta, minulla ei ole esim. ollut kovin suurta hoivaviettiä ikinä joten se vastentahtoinen tunkeminen siihen karsinaan koska "sähän olet niin empaattinen" alkaa pitkässä juoksussa tuntua samalta kuin hukkuminen.

    Tässä päivänä muutamana kuulin kerrankin aiheesta jotakin järkevää sanottavaa. Että herkkä ihminen usein kadottaa vahvuutensa yrittäessään sopeutua. Tottakai juuri se artikkeli meni minulta sitten ohi koska tein jotakin muuta siinä hötäkässä mutta ainakin jokin pieni toivo nosti päätään että aijotaanko tästä sanoa kerrankin jotain uutta. 

Fiksumman ei tarvitse antaa periksi

    Toisin kuin voisi luulla, en ole ollut koko elämäni ajan tahdoton nyynä. Olin sitä lapsena ja olin sitä aikuisena mutta välissä oli kausi jolloin asiat etenivät ihan lupaavasti. Herkkyys oli läsnä silti silloinkin kun kykenin olemaan oma itseni ja taistelemaan.

    Lapsena ajattelin että sillä ei ole väliä ovatko aikuiset oikeassa vai väärässä, heidän perusteluihinsa on vain pakko alistua. Aikuistuttuani taas pidin alistumista velvollisuutenani vaikka perusteet ja vaatimukset sille eivät olisikaan totta. Jotta säilyisi se kuuluisa status quo ja rattaat nyt jotenkin pyörisivät. Ja ne pyörivät lopulta totalisen jumiin. 

    Tänä kesänä osallistuin erään muinaisteknikkoystäväni privaattina kavereilleen vetämälle katso ja opi -tyyppiselle viikonlopulle jonka tarkoitus oli nylkeä, parkita ja värjätä eläinten nahkoja. 

    Miksikö? Siksikö että minun pitäisi todistaa jotain? Nylkeminen ei ehkä kuulosta kovin herkälle soveliaalta toimelta.

    Oikeastaan halusin mennä etsimään sitä mitä voisin olla, en pakottaa itseäni asioihin joita en kestä. Tiesin ettei mitään ole pakko tehdä. Ajattelin että jos minua alkaa oksettaa, minä oksennan johonkin kuusen juureen tai ojaan ja sillä hyvä. Jos minua alkaa pyörryttää, katson jatkanko vai lopetanko. Tiedänpähän sitten mitä en kestä. 

    Ulkoilma ja hyvä seura joka vei ajatuksia muualle sopivissa määrin tekivät sen ettei minulla tehnyt pahaa kuin parissa kohdassa jossa sain vähän nieleskellä pitkää sylkeä mutta siitäkin selvittiin. Ja silkka faktahan on että näin ja haistoin siinä eläimiä preparoidessani paljon asioita jotka eivät olleet mielestäni miellyttäviä, en minä siitä valehtele, mutta sain myös hienoja lopputuloksia ja kädentaitoni karttuivat. 
 Tästä huolimatta pelkään luultavasti maailman tappiin saakka verikokeita. Kaikkea ei voi saada.

    Toinen vastaava on pitkäaikaisin harrastukseni eli viikinkimiekkailu. Vietin viime viikonlopun sisarkaariten "kokoontumisajoissa" Muhluniemellä. Mietin ensiksi pitkään lähteäkö vai eikö sillä kehittelin taas jo orastavaa loppuunpalamista. Vaikka leirielämä ulkoilman ja säännöllisen ruokailun kanssa tekeekin yleensä hyvää, matkustaminen yleensä varastaa kihveleitä ja kahveleita seuraavalta viikolta ja minun pitäisi tehdä töitä joista saa rahaa, vallankin kun edellinen miekkailureissu oli tehnyt aikamoisen loven lompsaan. Olen kuitenkin iloinen että lähdin. Oli hauskaa otella uusien ihmisten kanssa. 

    Parhaimmillaan miekkailussa lähtee hetkelisesti pois päältä tämä kuuluisa "viisaampi antaa periksi" ohjelmointi joka on valitettavan usein varsin krooninen ihmisille jotka on kasvatettu naisina mutta eipä se tavatonta ole vaikka asia olisikin toisin. Ja varsin usein sitä korostetaan niille jotka ovat jo valmiiksi arempia ja periksiantavampia, (En muista koskaan käyneen niin että möykkäävämpi ja dominoivampi osapuoli saisi kuulla että "eihän tuo nyt mitään ole, älä ylireagoi")koska auktoriteetille on helpompaa että vallitseva tilanne ei muutu miksikään. (Toki joskus esim. vanhemmat tai opettajat voivat olla yksinkertaisesti niin väsyneitä tai muuten resurssipulaisia etteivät voi ajatella koko elämänmittaista janaa siitä hetkestä, että en minä sikäli syytä. Tietenkin ehkä sitten kun voimavaroja on, voi lapselle sanoa asioita jotka eivät tue tätä ohjelmointia.Ja kun puhun ohjelmoinnista, en koskaan tarkoita että se olisi yhden tai kahden ihmisen aikansaannos, näissä on yleensä mukana kokonainen yhteisö koska vallitsevat asenteet ovat mitä ovat. Eivätkä läheskään kaikki ylläpidä sitä tietoisesti.) 

    Tästä huolimatta minun pitää yleensä joka ikisen taisteluparin kohdalla ajatella uudestaan ja uudestaan että minun velvollisuuteni EI ole hävitä. 

    Pidän vastustajista jotka ovat vähän itseäni isompia ja sellaisia jotka käyttävät kunnolla voimaa sillä silloin pelkään vähiten rikkovani heidät ja tunnen että minulla on perusteet käyttää voimaa. Viikonlopun leirillä oli kuulemani mukaan paljon vasta-alkajia ja halusin ottaa asiakseni etten häviä tahallani vaan että vähennän ainoastaan voimankäyttöä, en sitä menevätkö iskut perille. Muutenhan minä teen heille karhunpalveluksen. Minusta tulee helposti liian varovainen niin etten itse edes huomaa.

    En tiedä onnistuinko täysin mutta nyt se on ainakin muuttunut teoiksi epämääräisen taustalla luumuilevan perstuntuman sijaan. 

    Onnistuin rynnimään myös itseäni huomattavasti isompien vastustajien päälle. Asia jota välistä ryhdyn tiedostamattani välttelemään. Homma tosin jäi minulta vähän lussuksi mutta toisaalta lopputulos oli tärkein. Paradoksaalisesti tämä "ethän sä vaan riko tota"- ohjelmointi iskee kehiin myös itseäni huomattavasti isompien kanssa. En tiedä miksi. Yritän päästä siitäkin eroon sillä kyllähän nyt jokainen haluaa otella kunnon vastuksen kanssa.

    Miekkailun myötä minulle on tullut halu kehittää itseäni fyysisesti. Joten pahoitteluni, kärsimys jalostaa-tyypit, siinä eivät onnistuneet esim. koulukiusaajat tai ihmiset jotka haukkuivat fyysistä habitustani. Silloinhan minä olisin tehnyt heidän mielensä mukaan ja vahvuuteni olisi ollut heidän taskussaan. Halusin vetää oikein vielä överimmäksi kaiken mitä he pitivät rumana ja haukkumisen arvoisena. Oli sentään minun omaani olla tampererokkarin näköiseksi sudittu piippurassi joka kävelee cooperin testin farkuissa.

    Minä haluan olla vahva ystävieni vuoksi. Tietenkin kaikista parasta olisi jos haluaisin olla sitä sen lisäksi myös itseni vuoksi mutta mennään nyt tällä tavalla asteittain. 

Heikko saa olla mutta pitääkö sen olla päätepiste?

    Rikoin keväällä nivelsiteen nilkastani ja jalan kuntoutuminen on kestänyt. Viikonlopun kokoontumisemme oli järjestetty pellolla joten kaikki jalan pienet lihakset saivat sitä mitä ovat kipeästi kaivanneet. Tosin en uskaltanut juosta muhkuraisella pellolla täydellä intensiteetillä. Joka tapauksessa festarin jälkeen kävin jo hölkällä jokirannassa antaakseni jalalle tasaisesti sitä mitä se tarvitsee. Jotta nämä rikkumiset eivät tulevaisuudessä jäisi kroonisiksi.  Maastolenkkeily ei jäänyt "pitäis varmaan joskus"- ajatukseksi. Toteutin sen. Olen myös väen vängällä yrittänyt muistaa syödä suunnilleen tiettyinä kellonaikoina etten unohtuisi vain juomaan kahvia töiden tai muun käsilläolevan asian ohessa, tunkisi verensokerin laskiessa naamariini lähintä ruoaksi tulkittavaa ja viettäisi loppupäivää täristen kuten helposti käy.

    Minua ei tarvitakaan olemaan huonompi kuin muut jotta kaikki muut voisivat tuntea olonsa hyväksi. Minua tarvitaan olemaan hyvä. Haluan antaa sen tälle miekkailuyhteisölle. Välillä kehitys on tuskallisen hidasta sillä Hämeenlinnassa aikaisemmin kesällä "kuolin" kaksi kertaa vahingossa vaikka voitin. Olin vain niin ehdollistunut häviämiseen. Kuten jo edellä sanoin, se on ajateltava joka kerta erikseen pois. 

    Keskustelu herkkyydestä tuntuu vellovan pitkälti sen ympärillä saako vai eikö saa itkeä tai olla heikko. Varmasti tärkeitä nekin asiat. Jos voisin yhä itkeä muuten kuin kuullessani musiikkia, en ehkä reagoisi lamaannuttavammilla tavoilla ja voisin säilyttää esim. toiminta- ja puhekykyni pelottavissa tilanteissa. Ja jos ihminen menee heikoksi, hän ei tule sen vahvemmaksi sillä että peittelee asiaa ja rikkoo itseään lisää, kaikki menee vain vielä hirvittävämmällä tavalla päin prinkkalaa. Hän tarvitsee apua jos sitä vain on saatavissa. 

    Mutta kovin vähällä on puhe siitä miten herkkä ihminen voi kehittää ja löytää vahvuuttaan. Toivon löytäväni omat tapani ja siinä sivussa itseni jonka kadotin kauan aikaa sitten mutta joka on todistettavasti olemassa. Ja että keinoistani olisi kenties muillekin hyötyä vaikkei kaikkien tarvitsekaan tehdä juuri samaa kuin minä. Siksi tämäkään tuskin jää viimeiseksi postaukseksi aiheesta. Mutta toisaalta jos haluatte mielummin lukea juttuja rakettimoottoreiden polttoainejärjestelmästä tai vaikkapa bruttokansantuotteesta niin minun on ehkä sillä tavalla lempeän jämäkästi ohjattava teidät jonkun toisen julkaisun pariin.

Kötinää herkkyydestä

Olen ollut tauolla noin vuoden. Ne noin 3-4 tekstiä joista olette saaneet tähän mennessä "nauttia"(Oho, niitähän olikin kymmenisen, en ollutkaan niin saamaton kuin luulin!) tulivat kirjoitetuksi melko sekopäisenä ajankohtana. Minulle sopimaton lääkitys oli lanannut välittäjäaineeni aivoista melko nollille ja siitä toipuminen on kestänyt osapuilleen kaksi vuotta, tosin täytyy sanoa että sen verran sumuinen kyseinen aikajana on ollut etten voi olla edes varma sen pituudesta.
Olen oikeastaan jo pidemmän aikaa voinut paremmin mutta minua hävetti niin kovasti kaikki mitä olen tänne suoltanut etten pitkään aikaan kehdannut kirjoittaa enää lisää. Painiskelinkin sen kanssa olenko sillä tavalla tyypillinen tapaus että jaksan kirjoittaa puolisenkymmentä postausta ja kyllästyn, vaiko niin sekaisin että jatkan sekopäisiä höperehdintöjäni. Totesin kuitenkin että ei kai sille mitään voi jos kirjoittaa sellaisessa mielentilassa ettei voi hyvin ja yrittää kirjoittamisella jäsennellä kaikkea mitä itselle tapahtuu. Elämä jatkuu.


Ja sitten itse aiheeseen.
Olette varmaan osapuilleen jokainen törmänneet jo tähän mennessä sellaiseen käsitteeseen että n. 20% väestöstä ovat keskushermostoltaan herkimpiä kuin ne loput 80%.

Joka kerta kun törmään edellämainitsemani kaltaiseen artikkeliin, mietin että miten, MITEN minä voisin lopulta selittää asian niin että tämä suurempi väestönosa käsittäisi mistä on kyse. Ja todennut että vaikka minä hakisin kuun taivaalta, kasvattaisin riikinkukon pyrstön ja esittäisin asian nukketeatterin keinoin, niin sen avaaminen olisi jumalattoman työn takana, sillä kun samaistumispohjaa ei ole, niin sille ei mitään voi. Se ei johdu siitä että "tavalliset" ihmiset olisivat tyhmiä tai jotain, heillä ei vain ole asiaan referenssiä. En minäkään tiedä miltä LSD-trippi tuntuu. Voin kokeilla kuvitella ja voin suhtautua avoimella mielellä mutta en kuitenkaan tiedä. (Toisaalta vertaus sikäli ontuu että jotkut väittävät että olisin jo valmiiksi niin sekopäisillä taajuuksilla etten tarvistsi happoja mutta ei mennä siihen tällä kertaa.)
Usein vain käy niin että kehoitukset samaistua vaikkapa epämiellyttäviin tuntemuksiin tai kipuun otetaan yleensä joko syyllistämisenä tai sellaisena että keksitään asioita päästä jotta ei tarvitsisi tehdä töitä, ja positiivisten asioisten kuvailu jotenkin taas sellaisena että sitä yrittää olla muita parempi. Vaikka sitä kuinka ei tarkoittaisi niin. Lopulta eräs tuttavani totesi että oikeastaan nämä erilaiset ihmiset eivät vain voi koskaan oikein ymmärtää toisiaan. Ehkä minun sitten on tyydyttävä siihen. Oikeastaan se oli helpottava ajatus koska lakkasin ajattelemasta että olisi juuri minun velvollisuuteni saattaa kaikki ymmärtämään mistä on kyse.

Näiden osioiden jälkeen kuuluisi kertoa siitä mitä hyötyä herkkyydestä ja empaattisuudesta on työelämässä. Koska herkkyys pitää markkinoida hyvin jotta se ei kuulosta suorituskeskeisessä yhteiskunnassa paskalta investoinnilta. Mutta nyt minun pitää kertoa teille tältä kantilta ikävä juttu. Herkkyys on kiinniliimattu tehdasasetus ihmisessä. Siihen ei siis voi investoida, se ei ole ostos eikä tietoinen identiteettivalinta. Ominaisuutta ei valitettavasti kiinnosta onko se tuottava ja hyödyllinen vai ei. Se vain ON. Ja ominaisuus josta on hyötyä yhdelle, on haitaksi toiselle. Tai jopa hyödyksi yhdessä tilanteessa mutta haitaksi toisessa.

Minun on siis vaikea kertoa ei-herkälle mitä herkkyys on. Mutta koska asiat on aina helpointa ilmaista negaation kautta, pystyn paremmin kertomaan edes jotain siitä mitä se EI ole.

Yleinen ajatus on esimerkiksi että herkkä ihminen ei puolustaudu koska hän ei ikinä halua että kenellekään tulee paha mieli. Toki voin puhua vain omasta puolestani mutta se puolustamattomuus juontaa kyllä juurensa aivan eri asioista. Se tosin on totta että se on helmasyntini. Suurin syy on kuitenkin se etten pidä itseäni minkään arvoisena. Toinen syy on se että ajattelen helposti ettei kukaan suurella todennäköisyydellä tule puolustamaan minua mutta vastapuoli saa kyllä taakseen vaikka minkä armeijan. Joten miksi minun kannattaisi.
Se onko tällä ajatuksella totuuspohjaa, on vallan toinen asia.
Minusta herkälle lapselle on täysin mahdollista opettaa puolustautumista ja omien rajojensa vetämistä ilman että tukahduttaa häntä tai yrittää (tuloksettomasti) karaista. Mielestäni se on itse asiassa ensiarvoisen tärkeää sillä herkkiä ihmisiä käytetään usein hyväksi eikä kukaan toivo sellaista itselleen tai omalle lapselleen.
"Olet omillasi" ei kuitenkaan ole ehkä se oikea naru mistä vetää, varsinkaan aivan pienelle lapselle sillä se vain nimenomaan johtaa tähän mainitsemaani lopputulokseen. Ehkä ennemmin kannattaisi yrittää välittää ajatus siitä että jos itseään puolustaa, se on legitiimiä eivätkä tahot joilta odottaa vähintään myötätuntoa, tule nujertamaan ja toteamaan että mitäs läksit. Vanhempi ei tietenkään voi tulla hätiin joka asiassa mutta vanhempi voi ilmaista olevansa turvallinen kun lapsi tulee hänen luokseen yritettyään puolustaa itseään.
Olen kyllästynyt siihen että ihmiset luulevat empatiakykyä "heikkouden" syyksi, kun ainakin omalla kohdallani heikkouden syinä ovat aivan toisenlaiset asiat. Enkä nyt ala ruotimaan tässä sitä miten herkkyys ei missään nimessä ole heikkoutta. Puhun tästä yhdestä langasta ko. ominaisuudessa enkä koko paletista. Minun mielestäni itsearvostuksen puute on oikeastaan suurin heikoksi ja kädettömäksi tekevä asia elämässäni joten aikeenani todellakin ON kutsua sitä sellaiseksi ja pitää sitä sellaisena.

Se mitä yritän tässä siis koko ajan kierrellä ja kaarrella, on ajatus siitä että koen oikeastaan aina olevani moninkertaisen ylivoiman edessä. Ja sellaisessa tilanteessa ampuisin vain itseäni jalkaan jos puolustautuisin. Sellainen tilanne, oli se sitten todellinen tai vain minun päässäni, vaatii tarkkaa luovimista johon yleensä kuuluu vielä jonkinasteista periaatteidensa myymistä ja sitä että antaa tehdä itselleen asioita joista ei pidä. Lisäksi pakkaan jopa ajattelemaan että niin on parempi, minulla on vain vähän kosketuspintaa sellaiseen ajatukseen että joku olisi minun puolellani, ja tätä tekstiä kirjoittaessani löydän itseni jopa ajattelemasta että seuraavaksi minun olisi kiitokseksi tätä puolustavaa tahoa kohtaan suostuttava kaikkeen mitä hän mahtaa saada päähänsä. Absurdi ajatus kun sen tuo päivänvaloon mutta tiedostamattomalta tasolta löytyy paljonkin tällaisia matoja. Haluan vielä korostaa että minulla on oikeasti ystäviä jotka ovat minun puolellani mutta se on asia jota kaikki tajuntani osiot eivät voi käsittää, vaikka kuinka näkisin sen silmällä.
Empatia on tällaisesta ajattelusta jo melkoisen kaukana. Oikeastaan en edes tiedä olenko mitenkään erityisen empaattinen. Toivon jopa että voisin olla sitä enemmän, koska silloin pystyisin paremmin onkimaan selville minkälainen puhetyyli tai fyysinen esiintyminen tehoaa kaikista parhaimmin keneenkin ihmiseen ja se periaatteideni myyminen voisi jäädä vähemmälle.

Herkkä ihminen ja etenkin pieni lapsi saattaa tarvita enemmän varmuutta sille että hän todella puolustautuessaan tekee oikein ja ettei häntä hylätä jos hän tekee väärin. Sillä pienet lapset ajattelevat niin. Aikuisetkin ajattelevat yllättävän usein niin vaikka eivät yleensä tiedosta sitä itsekään. Ei ole kovin vaikeaa päätellä että jos kuulee usein että reagoi liian hätäisesti, että "eihän tuo nyt mitään ollut", niin siitä tekee johtopäätöksen että asiat sitten eivät todellakaan ole mitään ja koska epämukavuutta kuuluu sietää, koska "sinä aina ylireagoit"niin miksipä sen epämukavuuden lopettaisi esimerkiksi puolustautumalla. Pitää kestää.
Oikeastaan minut on siis tehnyt heikoksi se minkä aina ajattelin tekevän minut vahvaksi. Eli se että "kestän" vaikka minkälaista ylitsekävelyä.

Seuraavaksi vähän lisää oman navan kaivelua siitä mitä herkkä ihminen "ei tee". (Tämä itseironia on täällä niitä ihmisiä varten joiden kipupiste on ajatella minun yrittävän olla jotenkin muita parempi.) Nämäkään tekemiset tai tekemättömyydet eivät päde kaikkiin, jotkut eivät voi sietää oikeasti kuvaamiani asioita ja ne ahdistavat heitä mutta haluan kertoa tämän sen vuoksi että hälventäisin niitä ajatuksia että kaikki ovat samanlaisia. Ja koska haluan kertoa vaiheteeksi erilaisen tarinan, koska tähän mennessä mediassa esillä olleet tarinat ovat kieltämättä olleet kovin samanlaisia keskenään vaikken niiden todenperäisyyttä epäilekään. On kuitenkin havaittu että osa keskushermostoltaan herkemmistä ihmisistä ei pidä voimakkaista ärsykkeistä ja osa taas viehättyy niistä juuri hermostonsa herkkyyden vuoksi. Näistä esimerkkinä vaikkapa seksi ja päihteet.

Minä, joka kuulun jossain määrin tähän jälkimmäiseen karsinaan, siis esimerkiksi pidän suuresti metallimusiikista. (Vaikka joskus olen niin keskushermostollisesti ylivirittynyt että tuntuu että saan sydänkohtauksen mistä tahansa äänistä.) Kiroilen vitusti. (Jos kerran tunnen kivun, fyysisen ja psyykkisen voimakkammin, niin miksi ilmaisisin sen laimeammin?)Lisäksi uhkapelaan ja ei voi varsinaisesta sanoa että olisin lasiin sylkevää sorttia. Toivon todella että viimeisimmän kohdalla pitäisi paikkansa se että alkoholista tulisi minulle vain paha olo, mutta minulle se oli aikanaan se sallittu keino vaientaa se ilmassa kärisevä, muista ihmisistä lähtevä emotionaalisen taakan pilvi jonka kasvatus (ei välttämättä juuri kotoa saatu mutta ihminen on myös muun yhteiskunnan muovaama) vaati ottamaan omalle kontolleen ja setvimään. Humalassa sain olla ottamatta huomioon tai olematta käytettävissä. Ja toisaalta kestin paremmin sen jos piti jollekin olla käytettävissä. Oikeastaan ainoa psyykkinen suojamuurini on ollut kemiallinen, mikä on ollut surullista.  Lisäksi herkkä ihminen saattaa valitettavasti olla addiktioherkempi.

Lisäksi pidän kauhuleffoista ja -kirjallisuudesta. Niiden jylhän estetiikan vuoksi. Ja oikeastaan senkin vuoksi että varsinkin vanhemmissa klassikoissa maailma toisinaan kuvaillaan sellaisena minkälaisena se näyttäytyy minulle paikoitellen oikeasti tai millaisena minä koen olevani maailmassa. Ehkäpä Poen lukijat muistavat Usherin taloa asuttavan sisarusparin joista toinen ei kestänyt kuin tiettyjen kankaiden kosketusta ihollaan ja liian voimakas musiikki teki hänestä pahoinvoivan. Siinä oli kyseessä jo hyvin herkkä tapaus.
Nyt alan lipsua jo enemmän kirjallisuudentutkimuksellisiin elementteihin vaikka se ei ollut alkuperäinen tarkoitukseni, mutta mielestäni vanhasta kauhukirjallisuudesta löytyy tietynlainen varjomaailma jossa herkille ihmisille tyypilliset reaktiot tai ylipäänsä tällaisten ihmisten valikoituminen näyttämölle ovat oleellisia paitsi maailmojen rakentumisen, myös sen ilmaisemisen kannalta että kohta tapahtuu jotakin missä tavallisen maailman lait eivät enää ole läsnä. Miksi en siis pitäisi taiteenlajista joka näyttää omankaltaisiani ihmisiä?
Varsinainen väkivalta on minusta luotaantyötävää mutta tiedostan sen olemassaolon maailmassa ja siksi yritän keksiä itselleni keinoja toimia tilanteissa joissa sellaista voi tulla vastaan. Muistutus taas tässä vaiheessa että se iänvanha keino "karaista" herkkä ihminen ei ole toiminut. Se on päin vastoin pahentanut tilannetta ja vienyt minulta oikeastaan täysin sen vähäisenkin toimintakyvyn konfliktitilanteissa joten on ollut keksittävä jotain muuta koska luonnollisestikaan en halua että minulle taphtuu mitään pahaa.
Sinä päivänä kun uskallan vaihtaa toiselle puolelle tietä tai kääntyä takaisin kun näen jonkun riehuvan, olen itsestäni ylpeä. Vasta sellaisen päälle voin rakentaa muita kerroksia. Pyörittelen väkivaltaa ja kauhua myös paljon omissa fiktiivisissä kirjoituksissani, sillä haluan kirjoittaa ulos päästäni uhkaavien tilanteiden pelon joka muuten velloisi siellä sanallistumattomana ja traumatisoisi minua kenties huomattavasti enemmän.

No mikä minusta sitten tekee edes herkän jos nämä mediassa merkeiksi nostetut määreet eivät täyty?
Voinhan minä tietenkin kertoa jos ihmiset erikseen tahtovat kuulla, mutta en koe sitä kauhean hedelmällisenä koska se on juuri sitä osastoa joka ei saa ihmisiä ymmärtämään sen enempää mutta ehkäpä siitä on jotkin hyötyä ihmisille jotka ovat samankaltaisia itsekin.
Ensinnäkin säikähdän ja lamaannun helposti. Minulla on konekiväärimäinen reaktionopeus ja erilaiset lääkeaineet ja päihteet vaikuttavat minuun jo pieninä annoksina voimakkaasti. Stimulantit vielä oikein erityisen voimakkaasti. Jos säikähdän hyönteistä, (ja niitä perkeleitä sietääkin ihmisen pelätä, ne lentävät, niillä on valesilmiä ja ne liikkuvat määrittämättömästi!) tuntuu kuin luuni puhallettaisiin täyteen vaahtoa. Jos järkytyn tarpeeksi pahasti, joudun vuoteeseen niinkuin 1800-luvulla. Tai no kyllähän aikuinen ihminen tietenkin menee sinne itse, mutta sallikaa minulle nyt pieni tai vaikkapa suurikin melodramattisuus tällaisena vanhana goottina.
Jos teen ITSE jotain väärää, en voi suurinpiirtein elää. Periaatteessa on toki hyvä että minulla on ainakin voimakas omatunnon ääni mutta toisaalta ei ole kovin kätevää että itseaiheuttamassani kriisitilanteessa vedän sillä helposti huomion VAIN itseeni. Kaikessa on puolensa ja puolensa.
Koen voimakkaasti myös iloa ja lisäksi leikin yhä. En samalla, yhtä intensiivisellä tasolla kuin lapset mutta tavalla jolla se on tunnistettavaa leikiksi sillä luon päässäni maailmoja. Tämä ei ole niin epätavallinen asia kuin voisi äkkiseltään luulla, moni aikuinen tekee sellaista, usein tajuamattaan. 1700-luvulle saakka Euroopassa, etenkin hoveissa aikuisetkin leikkivät. Siitä eteenpäin asia jäi pikkuhiljaa enemmän talonpoikaisväestön ja lopulta lasten toimeksi. Kunnes nykypäivänä tietynlaiset (näkyvätkin) leikkimisen muodot alkavat olla aikuisille taas hyväksytympiä.


Lopuksi: Tähänkin ominaisuuteen liittyy perinteinen arvostus sen mukaan onko diagnoosi tehty itse vai ei. Valitettavasti olen sikäli epätr00kvlt (Ei asiasana, tiedän,)että en torpannut asiaa omalta kohdaltani aivan täysin kun ensimmäisen kerran luin siitä, mutta sen verran moni lääkäri ja psykologi minulle asiaa tarjoili että en voinut sitä sivuuttaa. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ole varma miten paljon omalla kohdallani on kyse autismin kirjon diagnoosin ominaisuuksista ja mikä "vain" keskushermoston herkkyydestä. Olen kuullut että ne voivat esiintyä yhdessä ja erikseen mutta en oikein ole vielä päässyt selvyyteen siitä miten autismin kirjon häiriöön kuuluva aistiyliherkkyys eroaa keskushermoston herkkyydestä. Ehkäpä sekin minulle vielä jonakin päivänä selviää.

Näiden tunnelmien myötä Leikkitykki toivottaa potraa kesän jatkoa. Taputtakaa toisianne.

Triggered!!!

Puhutanpa tovi triggeröitymisestä.

Puhun myös itseni vahingoittamisesta ja vauvan kuolemasta että jos ei ole semmonen fiilis että kestät aiheita niin tämä kirjotus kannattaa säästää johonkin toiseen päivään.

Useimmille triggeröityminen merkitsee sitä että joku itsensä originelliksi lumihiutaleeksi kokeva ihminen päättämällä päättää suuttua siksi että joku käyttää oman kuplan ulkopuolista termiä.

Oikeasti se on vaikkapa nyt esimerkiksi sitä kun kokee jonkun asian joka laukaisee päässä impulssin jonka vuoksi itseään on välittömästi pakko vahingoittaa tai laittaa irtaimistoa paskaksi jotta saisi aikaan jotakin jonka avulla pääsee ensiksi mainittuun tavoitteeseen.

Minulla on hirviän kestävä läppäri. Heitin sen äsken lattialle kaikki paskaks- meiningillä ja se käynnistyi yhä. Kyllä. Tein sen nimenomaan koska triggeröidyin. Tosin näppäimiä pitää nyt hakata erityisen lujaa koska ne ovat nyt kaikki vähän pois paikoiltaan. Tässä kirjoituksessa voi olla oikein extrpaljon a- ja j- kirjainten typottamista koska ne pitää lyödä pohjaan aivan erityisellä huolella. Yritin korjata ne mutta varmasti seulastani on jotain päässyt. 

Oikeastaan en koe olevan kamalasti hyötyä sillä että kertoisin miltä triggeröityminen tuntuu. Ei se johda kommunikaatioon. Ei se johda ymmärrykseen. Se johtaa siihen lumihiutleajatteluun.

Sen sijaan tahdon kertoa teille tämän.
Minä en triggeröidy siitä syystä että yhyy yhyy joku sano mulle pahasti. Minulle ei voi sanoa pahasti. Roastaan ja halvennan itseäni kaiken valveillaoloajan niin intensiivisesti että kenelläkään muulla ei yksinkertaisesti ole samoja valmiuksia loukata minua. Eivät he harjoittele tarpeeksi. Ei mikään tunnu missään. Ei minussa ole sellaista tunnetta kuin loukkaantuminen.
Mitäkö tämä kuuluisa triggeröityminen sitten tekee? Se tekee minulle sen että lähtee aivoista salamannopea signaali tehdä itselleni vahinkoa. Jos yhtään saan siihen kontrollia, lyön vain reisiin tai sääriin. Jää jälkiä joita ei tarvitse selitellä koska vaatteet peittävät ne.

No ja nyt se osio jota olettekin jo odottaneet.
Minä triggeröidyn melko harvkseltaan mistään sukupuoleen liittyvästä. Jos triggeröidyn, syynä ei ole se että aihe on sukupuoli vaan se, että asenne on että ollakseni hyvä ihminen minun pitäisi automattisesti "pieksää omani" ollakseni hyvä. Se nyt valitettvasti on asia joka on kipupiste koska kaikenlainen itseni kieltäminen ja omien kantojen esilletuomattomuus ja kaikkinainen myötäily on osa sitä vellovaa massaa joka on tuhonnut minun mielenterveyteni. Vaikka asia välillisesti liittyy sukupuoleen, se on kuitenkin vain pieni osa tätä koko massaa. Tahdon tämän absoluuttisen selkeäksi sen takia että koko triggeröitymisverbi on valjastettu lähinnä vitsihuumoriksi ja meemiksi jossa joku leikkisukupuolen omaava ja siten tietenkin ilmiselvän paha ihminen käyttää pluslaseja.

Maailmastahan ei koskaan voi tehdä semmoista ettei minulla koskaan tulisi eteen tällaisia tilanteita. Vastuu on myös minulla, en saisi tunkea itseäni väkisin sellaisiin tilanteisiin jotka vahingoittavat minua. En saisi ajatella että olen sellainen triggeröitymismeemidiecisscum-ihminen jos en jatkuvasti  hakeudu tilanteisiin joissa kaikkien poliittinen kanta on erilainen kuin itselläni ja minun kaltaisiani ihmisiä pilkataan. (Skenaario oli toki suuresti liioiteltu mutta ymmärtänette.)

En todellakaan sano että olen tavallista herkempi ja minua pitää siksi kohdella sen mukaisesti.
Olen minä tavallista herkkänahkaisempikin mutta se ei liity tähän oikestaan millään tavalla. Minä olen sen lisäksi myös ihan vitun mielisairas. Se on syy miksi minun kanssani on vähän tämmöistä.

Minulta kuoli lukioaikana vauvaikäinen pikkuveli. Hän ei tainnut elää edes tuntia.
Kuollutvauvavitsit olivat siihen aikaan kovassa huudossa.
En ollut kuitenkaan jotenkin vain pystynyt kertoman kavereilleni tästä tilanteesta ja vielä vähemmän pystyin sanomaan asiasta kun niitä vitsejä ruvettiin sitten kilpaa punaviinikännissä illanvietossa tahkoamaan. Ajattelin että tilanteesta tulee niin kiusallinen etten minä halua pilata sitä, minä kyllä kestän.
Eli haluan painottaa että he eivät tahallaan kohdistaneet minuun tämmöistä eivätkä tienneet mitä tekivät.
Miksikö kerron tämän? Luultavasti 99,99% (mielivaltaisen diktaattorimainen arvioni) ihmisistä on saumattomasti sitä mieltä että tuollaisten vitsien kertominen TIETOISESTI vastaavassa tilanteessa olisi uskomattoman törkeää ja että sellaista nyt ei vaan yksinkertaisesti tehtäisi. Varsinkaan ystäville.  Tuskin kukaan jäisi mussuttamaan että jaha, sitä loukkannuttiin ja triggeröidyttiin ja neopuritnismia kun ei saa nykyään edes huumoria viljellä. Tällaisissa tapauksissa ihmisille on välittömästi selvää miten EI käyttäydytä.

Ihmettelen siis suuresti miksei toisenlaisten, aivan yhtä suurien asioiden äärellä ole ihmisillä minkäänsteista ymmärrystä vaan kanssaihmistä saa riepotella niin paljon kuin huvittaa.

Kiitän niitä henkilöitä jotka ovat eri tilanteissa sanoneet minulle että "On parempi ettet tuu tuonne" tai sanoneet että voin lähteä pois tilanteesta. Vaikka vastuu siitä minne itse menen, kuinka olisi minulla, en aina itse käsitä sitä. Koska olen välillä sekaisin ja hullu ja arviointikykyni pettää. Ja toislta en ole joka päivä yhtä hullu. Joskus kestän enemmän.
Enkä tarkoita että muiden pitäisi koko ajan pedata sitä että tilanne on minulle turvallinen mutta silloin kun ihmiset erikseen havaitsevat että alan käyttäytyä tavalla joka indikoi vahvaa epämukavuutta, jo edellämainitun kaltaiset asiat auttavat paljon.
(Minulla on myös muita tietynlaisia tilanteita joissa en kestä olla laisinkaan, eli nyt en puhu tässä enkä muutenkaan _pelkästään _siitä minkälaista huumoria jossain viljellään. Mutta ne muut tilanteet eivät varsinisesti liity tähän muuten kuin triggeröitymisteemaltaan ja niistä lisää joskus toiste.)
Myöskin jos et osaa yhtään olla sellaisen ihmisen kanssa interaktiossa joka alka käyttäytyä oudosti, niin ei sekään ole sinun syysi. Voit sille heti siinä tilanteessa melko vähän jos mitään. Yritä kuitenkin ainakin tällä tavalla päivätajunnallasi kun tilanne ei ole päällä, ymmärtää se että kyseessä ei ole huumorintajuttomuus vaan mielen sairauden oire. Sillä voit korjata myöhemmin vituiksi menneen tilanteen jälkipyykin paremmin. Elämä nyt vain tuo sellaista eteen kuitenkin.

Sosiaalisen median-perskeles on sitten taas aivan oma lukunsa enkä ole oikein vielä varma mitä ihmettä sen kanssa tekisin. Toisaalta, kuten sanoin, vastuu on itselläni kun sinne menen. Jollen tahdo esim. mykistää tiettyjä ketjuja tai blokata tiettyjä ihmisiä, teen tietoisen valinnan ja altistan itseni.
Toisaalta suuri osa sosialisista kontkteistani on somessa ja asiaa hankaloittaa se että ihmiset joiden kanssa keskustelusta saatan pitää muuten, ovat sellaisessa asemassa että heidän seinillään voi tulla vastaan kovastikin materiaalia joka ei pahimpina päivinä sovi psyykelleni. Tässä asiassa minun on ratkisu tehtävä yksin ja jokin kompromissi minun olisi itseni tähden aikaan saatava. Suoraan sanottuna suurin syy miksi en vaienna tiettyjä ketjuja on se että kokisin itseni luovuttajaksi ja utopistiseksi yksisarviskuplahörsöksi jos niin tekisin.

Musta huumori on tärkeää.
Huumori on selviytymiskeino.
Mutta valitettvasti se ei ole niin tärkeää että sen olisi aina, tilanteesta riipumatta mentävä toisen ihmisen hyvinvoinnin tai ihmisarvon edelle.

Mitäkö tehdä ettei näin IKINÄ enää tapahtuisi.
Ette voi tehdä niin. Ette voi elää niin.
Miettikää mielummin mitä teette sitten KUN teette vhingossa virhearvion.
Miettikää valmiiksi niin osatte ehkä jopa toimia sitten kun tilanne oikeasti tulee.  Ainakin muutaman harjoituskerran jälkeen.
Jos olet sellainen ihminen joka näkee toisen naamasta että nyt meni väärään osoitteeseen ja pahasti, niin sano vaikka että "nyt taisi tulla huonosta aiheesta". Tai jotain. Syitä voi olla monia miksi jokin asia ei jotakuta naurata. Eikä se välttämättä ole se syy miksi sitä luulet.

P.S.
Niin ja tämä nyt ei ole oma_keksimä juttu mutta triggeröityminen ei ole yhtä kuin suuttuminen. Älkää siis itsekään kuvatko sillä sanalla sitä että suututte jostain. Se on eri asia.

P.P.S.
Haluaisin oppia tästä tavasta jo pois. Olen vasta muuttanut. Toivoisin ettei naapureiden tarvitsisi kuunnella mitään tavaroiden paiskomista tai "Mää haluan kuolla"- vollotusta. Haluaisin kerrankin olla ihan tavallinen ihminen muiden silmissä. Kaikista vähiten haluan että seinänaapurini vauva joutuisi häiriintymään näistä purkauksistani.

Pillittävä Apollo

Minun pitäisi ehkä vaihtaa tämän blogin viralliseksi nimeksi jokin marttyyrikruunublogi mutta totuus on se että en halua myötätuntoa enkä sääliä, oikeastaan kumpainenkin on pahin asia mitä voin tällä hetkellä saada. Ja silloin marttyyrius on ehkä vähän väärä sana.

Olin joskus toisenlainen. Silloin pidin kovastikin myötätunnosta. Otin sitä vastaan mielelläni. Mikä on ehkä ihmiselle normaalihkoa. Sitten minä vain tein virheen jota minä en voi antaa itselleni ajatuksen tasolla anteeksi koskaan vaikka se kuinka monta kertaa olisi sanallisesti annettu anteeksi ja vaikka sen muut osapuolet olisivat antaneet minulle anteeksi.

En tällä hetkellä voi hyvin pääni sisällä koska olen fyysisesti sairas. Vaikka se ei ole kovaa flunssaa kummempi tauti, se saa minut tuntemaan todella outoja asioita jotka ovat verrattavissa siihen niinkuin tuntisin jonkun raajan olevan vieras kehossani. Olen täysin irti ruumiistani ja minun on vaikea pitää tapahtuvia asioita ylipäänsä totena. Minkäkö vuoksi?

Olen aina ajatellut että ns. "pahuus" on pitkälle vain kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan koska ei ole itse kokenut vastaavaa. Minun päässäni tämä toimii myös toiseen suuntaan. Miten minun kokemukseni voivat ikinä, tulevaisuudessa tai menneisyydessä, olla oikeita jos minä olen tehnyt pahaa? Tämän vuoksi minä nykyisin menen suurinpiirtein täysin sekaisin jos minulla on esimerkiksi kuumetta koska eihän se VOI pitää paikkaansa. Ei minulla voi olla oikeasti kuumetta koska olen tehnyt väärin.
En enää kestä ajatusta että minulla olisi minkäänlaisia rajoitteita joihin pitäisi vastata. En kestä ajatusta että olen aspergeri, en kestä ajatusta että minulla on flunssa. En kestä sitä että alan itkeä. Sellaista ei yksinkertaisesti saa tapahtua. Voisin elää jotenkin normaalia elämää ihan vain unohtaen nämä asiat jos voisin fyysiesti hyvin tällä hetkellä mutta asia ei valitettavasti ole näin.

Yritin eilen vetää väkisin standuppikeikan mutta ääneni petti pahasti loppua kohden koska edelleenkin olen flunssassa. Huomaan olevani yhä aidosti hämmästynyt koska eihän niin voi käydä. Minähän vain päätän ja teen niin keho kyllä heittää kehiin sen verran adrenaliinia että saan keikan vedettyä loppuun ja ääni menee vasta sitten. Ja voin sitten siirtyä kotiin sairastamaan. Kaikki menee koneistetusti ja suunnitellusti koska kyseessä on jokin karman minulle laskelmoiva opettavainen rangaistus siitä että sellaisen olon minäkin teen kaikille muille ja minun vaan pitää käydä se kaikki läpi. Huomaan ajattelevani myös että ruumiinihan kuuluu pettää vain jos en ruoski sitä tarpeeksi. Täysin järjetönhän tämäkin ajatus on mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään kontaktia ruumiini tai keskushermostoni normaaliin sen enempää kuin epänormaaliinkaan toimintaan ja jotenkin pidän sitä koneena jonka mistään varoitussignaaleista ei tarvitse eikä edes saa välittää. Vaikka en ole nähnyt yhtään sellaista konettakaan jonka toiminta paranisi siitä että sen viat jätetään huomiotta. Voin pukea tämän sanoiksi mutta en käsitä sitä siltikään. Sehän toimii vain muihin. Niihin hyviin hulluihin, niihin hyviin autisteihin ja niihin hyviin flunssapotilaisiin.

Samalla tavoin ajattelin viime syksynä. Järjestin taidenäyttelyn ja ajattelin että eihän se ole kuin vaan menee ja tekee. Ei mitään rajoitteita ole olemassa. Minulle.
En ole ikinä järjestänyt MITÄÄN niin päin vittuja ja minä olen järjestänyt helvetin monta asiaa aivan täysin päin vittuja. Mutta minulla ei mielestäni enää ole ADHDta eikä aspergeria. Tai ole koskaan ollutkaan. Koska jopa aika väistää tätä ajatusta ja historiaa voi lukea täysin mielivaltaisesti väärinpäin siten että tulevaisuudessa tehdyt virheet ylikirjoittavat menneisyydenkin asioita.

Oloni on samanlainen kuin mitä useimmille ihmisille tulisi jos he katsoisivat tiedotetta jonkin hirmuvaltiaan sairaskohtauksesta. Ensimmäinen reaktio olisi varmasti se että kyseessä on poliitinen tempaus ja seuraava ajatus olisi että ihminen on niin kylmän laskelmoiva ja paha ettei hän yksinkertaisesti voi olla oikeasti sairas. Sellaisen myöntäminen on usealle mahdotonta koska se tarkoittaisi yhtä kuin edes jonkinasteinen myötätunto. Enkä minä voi tällä hetkellä tuntea itseäni kohtaan minkäänasteista myötätuntoa.

Kuten jo mainitsin, en minä ole aina ollut tällainen. Vielä joitakin vuosia sitten minä hyväksyin vielä aivan hyvin sen että minulla voi olla rajoitteita. Hyväksyin sen että minä en välttämättä ole täysipäiväisesti tuottava. Mutta en voi hyväksyä sitä enää. En vain voi. Syynä on se että menettelin tavalla jota en voi yksinkertaisesti hyväksyä. Koskaan.
Vaikka tämä anteeksiantamattomuus itseäni kohtaan tuhoaisi koko lopun elämäni ja saisi ihmiset kyllästymään minuun, en pysty päästämään enkä usein edes halua pystyä päästämään siitä irti. Olen tehnyt virheen ja ainoa tapa sovittaa se on tuhoutua. Joinakin hetkinä haluan sabotoida kaiken mikä on elämässäni vielä hyvää. Tai jos en siihen pysty, niin ainakin leikata itseltäni pois kaikki ihmiskontaktit. Mielestäni se on ainoa tarpeeksi suuri rangaistus.

Olen havainnut että ihmisten on vaikea käsittää sitä kun heillä on jotakin kritisoitavaa minua kohtaan ja olenkin samaa mieltä heidän kanssaan.
On yleinen reaktio että he jotenkin hämmentyvät ja kokevat että heidän tulisikin lohduttaa minua vaikka heitä kohtaan on tehty vääryyttä. Mutta en minä halua lohtua. Minä en itse asiassa kestä lohtua. Ja minusta taas tuntuu oudolta että minun tulisi ensiksi valheellisesti väittää etten ole tehnyt mitään väärää kun kerran olen. Kyllä minua kohtaan saa silti purkaa kaiken. Oikeastaan minä en mitään muuta toivokaan kuin täyslaidallista kaikkea sitä mätää mitä ihmiset ovat minun vuokseni joutuneet kestämään.

Ei ole olemassa enää mitään mikä voisi korjata tämän asetelman. Virheeni on yhtä peruuttamaton kuin se että olisin sahannut käteni irti. Voisin hommata proteesin mutta se ei toisi alkuperäistä kättä takaisin. Itse asiassa minulla on jopa samankaltaisia tuntemuksia kuin joillakin siirtoraajapotilailla, minusta tuntuu että minun kehoni kaikki impulssit ovat minusta irrallaan ja jossakin toisessa todellisuudessa.
En haluaisi kutsua tätä dissosioinniksi koska en mielestäni ansaitse sitä ja se on taas yksi naula siihen arkkuun että eihän näin voi käydä, enhän minä VOI olla oikeasti hullu. Minähän olen vain paha!

Eino Leino kirjoittaa runossaan Hymyilevä Apollo että "Hymy on puoli hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä". Tiedän säkeiden tarkoitavan aivan päinvastaista mutta tulkitsen ne silti siten että miten minä voisin esimerkiksi itkeä tai sairastaa koska olen ilkeä. Sehän on mahdotonta. Ja kun se on mahdotonta, sen täytyy olla jotain muuta. Eli kieroutta, pahuutta tai manipulointia.

Kaikista eniten minä pelkään sitä päivää kun tämä armottomuuteni ei enää rajoitu itseeni. Ihmiset joilla on tämänkaltainen persoonallisuushäiriö, muuttuvat melko usein iän myötä ns. "vaativiksi persooniksi". Koska ovat hylänneet kaikki omat tarpeensa niin pitkään että eivät enää ymmärrä miksi niitä pitäisi sallia muillekaan.

Tiedän lisäksi että toimintani on epäloogista sen suhteen että yhä kerron asioistani ja lisäksi ei ole kovin taitava eristäytymisen merkki että kirjoittaa asioistaan blogiin mutta haluan oikeastaan vain päästä varmuuteen siitä että ihmiset eivät luulisi minun elävän sellaisessa kuplassa että pidän itseäni jotenkin hyvänä ihmisenä tai minulla olisi myötätuntoa itseäni kohtaan olemattomin perustein. Niin kauan kuin on vaara että jossakin voi joku ajatella niin, minun on vaikea kestää olemassaoloani.

Pimeintä on ennen aamunkoittoa

Tuumin tänä aamuna että olen ehkä masentuneempi kuin tähän mennessä koskaan.
Niin piti käydä sillä muuten päästäni ei olisi taas auennut uutta matolaatikkoa.
Sille kylvettiin perustukset jo eilen kun pohdin syitä tunteiden patoamiselle ja sille miksi vahingoitan itseäni (ks. kirjoitukseni https://haijyleikkitykki.blogspot.com/2019/03/persoonallisuushairiosta-ja-sisaisen.html.) mutta tänään lisää ajatuksia nousi päivänvaloon.

Minulla oli onnekseni tänään jo valmiiksi aika psykoterapeutille. Tunsin itseni melko hulluksi ja totesin lähtiessäni että jokin orastava vertigotyyppinen jyrkänteenreunallaseisomiskohtaus on taas ottamassa minua valtaansa. Nakkasin naamariin puolikkaan rauhottavan jotta pääsisin kunnialla perille mutta siitä huolimatta minun teki mieleni parkkipaikalla kiljua täyttä kurkkua. No en kiljunut mutta kähisin kaulaliinaani jatkuvalla syötöllä että "älkää koskeko minuun".
Miksikö "älkää koskeko minuun"?
Enhän minä sentään nähnyt ympärilläni mitään pikku-ukkoja joiden olisin luullut itseeni koskevan eikä kukaan myöskään ollut aikeissa oikeasti koskea minuun. Parkkipaikka oli tyhjä.
Seuraava teksti kuulostaa varmasti melko lapselliselta. Mutta se johtuu siitä että äänessä on sisäinen lapsi. Vaikka sillä on 34- vuotiaan ihmisen tekstinjärjestelykyky, siinä puhuu ensiksi 4-5 vuotias ja sen jälkeen teini. Huomioikaa se.

Ilmaisin edellisessä postauksessani miten koen negatiivisten tunteideni olevan muiden hallussa. Nyt minun pääni heitti minut jälleen jonkin madonreijän kautta aikaan kun olen pieni, ehkä uhmaikäinen lapsi.
Kun saan raivareita, niihin suhtaudutaan sillä tavalla että ne ovat jotakin söpöä ja vaaratonta ja ne voidaan lakaista pois nolaamalla minut. Niistä tehdään jotakin kädenlämpöistä, vedenmakuista ja vanupussinomaista. Ja minun sisälläni on suunnaton viha joka repii minua kappaleiksi ja joka ottaa vain lisää vauhtia siitä kuinka vihantunteelle keksitään lapsenomaisia sanoja joita käytetään vähättelevään sävyyn vaikka minä kiljun entistä enemmän.
Ja sitten. Kun minuun kosketaan väkisin jotta rauhoittuisin. Minä en halua että minuun kosketaan. Lukittaudun vessaan. Pidän oman huoneeni ovenripaa niin että sinne ei päästä. En halua että minut otetaan väkisin syliin. En halua ruveta väkisin tuntemaan jotakin löllöä ja vaaleanpunaista tässä tilassa. Haluan antaa kelan juosta loppuun. En voi. Sen tilalle on tultava se muiden ohjelmoima leppyneisyys jota en halua päästää päähäni. Niiden muiden jotka sanovat että minulla saa olla koko tunteiden paletti mutta sitten käytännössä ei kuitenkaan saa.

Nyt moni ajatelisi että eikö tuolla ihmisellä ole oikeasti suurempia ongelmia kuin se että joku otti lapsena syliin kun sai melttarit. Avataanpa tilannetta hieman.

On korostettava että en syytä ihmisiä siitä etteivät he olleet ajatustenlukijoita ja etteivät he tienneet etten pidä koskemisesta. Tai ehkä tiesivätkin koska harasin vastaan mutta siihen aikaan oli myös vallalla ohje että vaikka lapsi miten laittaisi vastaan, se pitää rauhoittaa koskemalla.
Mutta. Ensinnäkin olen autismin kirjon henkilö. Sellaisten raivarit ovat usein pitkäkestoisia ja kovia intensiteetiltään varsinkin lapsena. Toiseksi edelleenkin autismin vuoksi minä en normaalitilassakaan kamalasti pidä siitä että minuun kosketaan. Erityisen kamalaa on kun ilmaisen etten halua että minuun kosketaan ja minuun kosketaan silti. Kun minuun kosketaan väärällä tavalla eli mahdollisimman löysästi, se on kaikista pahinta. Ja lapsena se oli aivan luokattoman kamalaa.
Tämä ei ole syy miksi minä olen näin suunnattoman hullu. Elämässäni on sattunut paljon muutakin omituista ja pahempaa.  Mutta tämä on yksi niitä merkittäviä perustuskiviä siinä muurissa miksi minua inhottaa näyttää omia negatiivisia tuntemuksiani. Itse asiassa joka kerta kun tunnen raivoa jostakin takavasemmalta hyökkää kosketusmuisto.
Mutta koskeminen ei ole ainoa tekijä. Kuten mainittua, minun aggressiooni on lapsuudessa ja nuoruudessa suhtauduttu niinkuin olisin joku perkeleen halinalle joka polkee jalkaa. Sille on hymyilty vähättelevästi ja lässytetty oikeastaan vielä silloinkin kun olen ollut jo myöhäisteini. Aikuisena ei enää sen vuoksi että en ole enää näyttänyt sitä, en ole asunut kotonani, en ole ollut silloin paikalla.
Ja samalla on sanottu että minun pitää opetella suuttumaan. Miksi minä haluaisin? Miksi minä haluaisin antaa suuttumukseni ja itseni muiden häpäistäväksi? Sellaiseksi että muut saavat tehdä siitä taas jotakin vähän velton kädenpuristuksen oloista. Jo ajatus siitä tuntuu siltä kuin vatsaani työnnettäisiin suuri ongenkoukku joka tulisi ulos kurkusta.
On siis parempi pitää kaikki sisällään.
Ja TÄSTÄ minä olen vihainen ja jopa katkera.
Tuo "vääränlainen" tai oikeammin väärään hetkeen sijoittuva koskeminen nyt vain on asia jolle ei oikein voinut mitään eikä kukaan varmasti ajatellut asiaa sen enempää. Enkä tosiaankaan ole ohjeistamassa vanhempia että älkää koskeko lapsiinne. Ei se niinkään mene. Ehkä jos mukelo silminnähden osoittaa että kosketus vain lisää hänen raivoaan, hänet voi jättää hetkeksi syrjemmälle jos hän ei suutuspäissään pistä paikkoja sileäksi. Luultavasti hän saapuu kyllä itse omatoimisesti takaisin vanhemman tai muun käsillä olevan aikuisen luokse kun jälleen haluaa. Mutta toisaalta kuten kaikissa poikkeustilanteissa, harvapa sitä lapsenkaan kiukutellessa muistaa toimia niinkuin jossakin koulukirjaesimerkissä.
Mutta se mitätöinti ja lässyttäminen. Se oli minun mielestäni vyön alle lyövää.
Ja siitä huolimatta ajattelen että on minulta melko lapsellista olla sellaisesta vihainen tai katkera. HUOLIMATTA siitä että nyt puhuu tajunnan osio joka EI OLE aikuinen.

Ajattelin kirjoittaa vielä lisää.
Mutta en minä jaksa.

Vaikka tämä oli oivallus asiasta jota minä olin padonnut koko ikäni, minua oikeastaan vain inhottaa ja olen väsynyt.
Minua inhottaa että olen näin pikkumainen että tällainen vaikuttaa minuun.

Minua väsyttää.
Minua väsyttää hirveästi.

#hyvähullu, #ihanpaskahullu

Minulta nyt tulee tätä tekstiä oikein urakalla mutta tuskin siitä varsinaisesti vahinkoa on. Kohta minun varmaan pitäisi vaihtaa tämän blogin nimi joksikin viralliseski persoonallisuushäiriöblogiksi mutta ehkä minä joskus puhun vielä jostain muustakin.


Olen tällä hetkellä sellaisessa hivenen ongelmallisessa tilassa että en katso että minulla "olisi oikeus" olla terve mutta minulla ei missään tapauksessa ole oikeutta olla sairas. Ei fyysisesti eikä psyykkisesti.
Kas kun minulla on itselleni sellainen sääntö että kaikki minun diagnoosini ovat ensisijaisesti olemassa sitä varten että ymmärrän muita itseni kautta. Enkä ole onnistunut siinä kovin hyvin. Itse asiassa olen hoitanut sen toistuvasti aivan päin persettä. Enkä tällä kertaa vain omissa kuvitelmissani jolloin minä pohjimmiltani tietäisin että voin olla rauhassa, vaan aivan oikeasti.

Saan esimerkiksi kokea itseni väsyneeksi tai kuormittuneeksi vain jos olen ollut täydellinen kaikkia muita väsyneitä ja kuormittuneita kohtaan. No se juna meni jo joskus varhaislapsuudessa ja sen olisin ehkä vielä JOTENKIN voinut antaa anteeksi koska olin syyntakeettomassa iässä mutta aikuisiällä suoritettu ymmärtämättömyys on jotakin minkä kanssa en voi oikeastaan elää, ja jota en voi, tai edes halua voida antaa itselleni anteeksi. Synkimpinä hetkinä olen käynyt sellaisissakin sfäreissä että olen ajatellut että ainoa hyväksyttävä hyvitys siitä on kuolema. Mutta älkää huolestuko, juuri nyt ajatukseni eivät ole sellaisia.

Olen monasti miettinyt meneekö terapia minussa hukkaan koska minä en HALUA voida paremmin. Minä haluan olla itseäni kohtaan mahdollisimman julma ja anteeksiantamaton. Pysk. hoitaja sanoikin minulle että jos minä haluan olla sellainen, niin minua on aivan turhaa auttaa.

Myöhemmin kun ryhdyin käymään psykoterapeutilla, hän taas otti toisenlaisen lähestymistavan ja kysyi että mihin minä tarvitsen tätä ajatusta. Koska jokin merkityshän sillä on kun roikun siinä niin tiukasti kiinni.



Minua pelottaa astua seuraavaan kappaleeseen. Puhuin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani ns. "ohutnahkaisesta" ja "paksunahkaisesta" narsistista. Mielestäni nuo termit eivät ole kovin hyviä eivätkä kuvaa oikein sitä mitä ne tarkoittavat mutta minun terapeuttini toi esille, kun toistuvasti pyörittelin ajatusta että voinko minä olla narsisti, että on olemassa myös termi "ohutnahkainen narsisti" joka tarkoittaa sellaista ihmistä joka ei suinkaan ole manipuloiva psykopaatti, vaan joka syyttää kaikista maailman ongelmista itseään. Ja narsistin siitä tekee se, että kaikki pyörii tässä negatiivisessa mielessä vain oman persoonan ympärillä.

Minua pelottaa sen takia että edellinen ja nyt tämä työn alla oleva tekstini on toisenlaista kuin tähänastinen ulosantini. Olen syyttänyt muita enkä pelkästään itseäni. Joten ajattelen että se on heti saman tien toista äärilaitaa, nyt minusta tulee manipuloiva, narsistinen psykopaatti, niin ei saa tapahtua ja ainoa tapa olla olemassa oikein on syyttää itseäni kaikesta. Jos ihmiset eivät pidä siitä tai väsyvät siihen, se johtuu siitä että he eivät TIEDÄ sen olevan oikein.

Toisaalta myös tajuan sen miksi nämä yhtäkkiä pintaan nousseet syytökset muita kohtaan ovat toisinaan töksähtävähköjä ja lapsellisia. Olen itseänikin kohtaan sellainen että todellinen vihan ilmaisuni on impulsiivista ja tuhoisaa. En ole oppinut oikeaan aikaan millä tavalla "muita syytetään rakentavasti" tai edes ikäkaudelle tyypillisesti joten se vain tulee ulos jonakin sekopäisenä voimana jossa ei ole mitään järkeä.

Mutta sillä on merkitystä. Anteeksiantamattomuudella. Suuri merkitys.

Haluan että minua rakastetaan. Ja minusta ainoa keino tulla rakastetuksi on olla itselleni niin armoton ettei kukaan muu voi niin armoton olla. Minusta tuntuu ettei minua voida rakastaa koska olen itselleni liian lepsu.

Jos heräisin kuudelta, (kuusi on jostakin syystä se maaginen hyvänihmisen heräämisaika, oli jo lapsena) jos muistaisin paremmin, jos siivoiaisin säännöllisemmin, jos huonekaluni olisivat suorassa kulmassa suhteesa seiniin, jos kirjani olisivat aakkos- aihe- tai värijärjestyksessä, jos söisin ja joisin vain ja ainoastaan terveellisesti, jos muistaisin kävellä 10 000 askelta ja ulkoilla vähintään 20 minuttia vuorokaudessa, jos olisin purkanut kaikki muuttotavarani eilen, minua voitaisiin rakastaa. Tai minä olisin jonkin arvoinen.


Lapsena minä nukuin useiden ihmisten mielestä liikaa ja minulla oli liikaa leluja. Ja se kritiikki esitettiin minulle, vaikka minä en päättänyt nukkumisestani enkä lelujeni määrästä.

Ja nyt tarkkana, EN väitä että vanhempani tekivät väärin esim. antaessaan minun nukkua. Vaan että ne kritiikin esittäjät istuttivat minuun ajatuksen että minä olin alle kouluikäisenä lapsena vastuussa siitä mitä vanhempani tai päivähoitajani antavat minun tehdä, ja että minä olen hoitanut huonosti vastuualueeni.

Ehkäpä minun annettiin nukkua paljon sen vuoksi että minun nähtiin olevan väsynyt.

Siinä kouluun mentäessä minulla diagnosoitiin petit mal- epilepsia joka ilmenee muun muassa erimittaisina poissaolokohtauksina.  Jo paljon ennen virallista diagnoosia olin ollut sellainen että minulla kesti kaksikymmentä minuttia vetää sukka jalkaan. Lääkäriin minut vietiin kun poissaolokohtaukset alkoivat olla sellaisia että kaadoin koko tölkillisen mehua lasiin enkä huomannut kun se valui pöydälle, tai pysähdyin keskelle autotietä. Lääkitys purettiin muistaakseni viidennellä luokalla mutta yläasteella aloin uumoilla että onko kaikki ihan kunnossa ja lukiossa vielä enemmän. Siinä 26- vuotiaana kärsittyäni jo pidemmän aikaa ajatuksen pätkimisestä ja huimauksesta sain lopulta grande mal- kohtauksen eli siis sellaisen klassisemman epilepsiakohtauksen jossa lähtee taju ja sitä sätkii vaakamamboa eikä herättyään muista edes omaa osoitettaan. On siis fakta että aivoni eivät ole aivan tavalliset. Mutta tämäkin minua inhottaa myöntää. Tunnen ettei minulla ole oikeutta tähän(kään) sairauteen.
Toisaalta haluaisin selittää ihmisille. Haluaisin pyytää anteeksi ja sanoa etten minä tahallani laiskuuttani nuku paljon. Mutta jokin sanoo minulle että sellainen olento joka on tehnyt sellaisia virheitä kuin minä, ei voi sairastaa epilepsiaa. Eikä tällaisia virheitä tehnyt ihminen ole oikeasti autisti. Ei yksinkertaisesti saa olla. Hyvä potilas ja hyvä hullu on aina oikeamielinen ja oikeastaan kykenee sukupuolesta riippumatta olemaan yksi saatanan Äiti Teresan ja Pollyannan rakkauslapsi. Tai siis asia on näin silloin kun minä olen kyseessä. Muita kohtaan minä en ajattele näin. Vaikka esimerkiksi heidän tiuskimisensa ja suuttumisensa saisivat minut säikähtäneeksi, surulliseksi tai vihaiseksi, annan heille kuitenkin aikaa myöten anteeksi ja ajattelen että he eivät sillä hetkellä voineet sille mitään.

Ei minulle ole väliä sillä jos joku minusta pitävä hyväksyy minut. Se menee kankkulan kaivoon.Minä saan rauhan vasta kun kaikki jotka eivät pidä minusta ja minun kaltaisistani, hyväksyvät minut. Tietyt tajunnan osiot sanovat että minun ainoa tehtäväni maan päällä on miellyttää.

Periaatteessa on toki perspektiiviä antavaa ja hyvästä että ihmisellä on paljon tuttavia jotka ajattelevat eri tavalla mutta valtaosa minun ystävistäni on esimerkiksi poliittisesti täysin eri kannalla kuin minä. Ja ne ystäväni jotka ovat samalla kannalla, minä en uskalla kovin usein edes kahden kesken kovin kärkkäästi ilmaista olevani samaa mieltä heidän kanssaan. Vaikka olisinkin. Aina pitää vähän toppuutella että "no mitä jos vähän tulisimme puoliväliin vastaan tämän ihmisen kanssa joka haluaa tappaa kaikki meidän kaltaisemme." Jos nyt kärjistän.
Minä olen se kiva ja järkevä vähemmistön edustaja jolle on ihan ok ettei voi puhua yksityiselämästään ja ettei uskalla kertoa lääkärissä totuutta.

Nykyisin kun joku sitten pitää minusta, olen kauhuissani. Se on minulle yhtä kuin että olen valehdellut ja antanut väärän kuvan. Ihmisellä pitäisi olla tarkasteltavanaan kirjelmä kaikista minun tämän elämän synneistä ja rikkomuksista ja jos hän vielä sen jälkeen haluaisi rakastaa minua tai pitää minusta, minä saattaisin ehkä melkein olla rauhassa. Siksi oikeastaan minua ei rauhoita se kun ihmiset vakuuttelevat pitävänsä minusta. Olen varma että he ovat vain ymmärtäneet väärin. Minua rauhoittaa paljon enemmän jos he kertovat että olen tehnyt pahoin ja väärin mutta he eivät esimerkiski siitä huolimatta toivo että kuolisin (tämä kuulostaa sanoiksi laitettuna todella hölmöltä), tai jopa että haluavat siitä huolimatta nähdä minut. Oikeastaan kaikista eniten minua rauhoittaa se kun kuulen heidän hyväksyvän sellaisia joitakin toisia ihmisiä jotka ovat heidän mielestään tehneet virheitä.

Kaikki apu mitä saan on minun mielestäni olemassa ensisijaisesti siksi että se voisi minun kauttani kulkeutua muille apua tarvitseville. Minä saan hyödyntää sitä vasta kun se on ensiksi saavuttanut muut. Kun olen ollut esimerkillisesti muita varten. Ja minä olen epäonnistunut siinä. Ja sitä epäonnistumista ei pyyhitä pois enää millään. Vaikka minä olisin koko elämäni ajan pelkästään muita varten, miellyttäisin ja tukahduttaisin itseni, se ei enää riittäisi. En saisi lunastettua sitä että ansaitsisin rakkauden tai hyväksynnän. Tämän vuoksi psyykkinen vointini on kriisiytynyt viimeisen parin vuoden aikana melko pahasti. Olen irti itsestäni samalla tavalla kuin jotkut tuntevat jonkin raajan vieraaksi. Jos voin huonosti tai sairastan, ajatukseni muuttuvat itsetuhoisiksi koska sairaus herättää myötätuntoa ja ansaitsen myötätuntoa vain jos olen elänyt vain ja pelkästään muita varten. Enkä voi enää koskaan korjata sitä. Olen ylittänyt rajan, olen tehnyt asioita joita en ikinä haluaisi sallia itselleni. Olen todella enkä vain kuvitellusti ollut vaativa, vihainen, kohtuuton ja lapsellinen.

Sen lisäksi minussa on nostanut päätään uusi, hyvin epämiellyttää piirre. Sekoan ihan uudenlaisella tavalla  kun muut voivat huonosti. Koska tiedän että kriittinen piste on ylitetty enkä voi tehdä asialle mitään.
Ennenkin sellaiset tilanteet olivat minulle hankalia ja pelottavia mutta sentään minä soimasin itseäni vain siitä etten koskaan tunkenut itseäni tarpeeksi väkisin tarpeeksi syvälle pelottavaan tilanteeseen. Nyt niskassani on ajatus että mikään itseni satuttaminen, pelottaminen ja psyykkinen haavoittaminen ei riitä, mutta sitä olisi kuitenkin tehtävä kaikin voimin. Ikään kuin tietäen että olisin velkaa rahasumman jota en voisi maksaa takaisin mutta olisi sentään maksettava niin suuri summa kuin vain kykenee.
Kuvaavinta on se että unohdan ajatella sillä hetkellä ensisijaisesti sitä mitä voisin tehdä muiden parhaaksi, sen sijaan alan salamannopeasti ajatella millä tavalla voisin tehdä niin että se kuormittaisi, satuttaisi ja pelottaisi minua eniten. Tässä nimenomaan kiteytyy se mikä tekee tästä minun oireilustani narsistista. En näe kunnolla näiden verhojen takaa toisen ihmisen avuntarvetta enkä edes kunnolla käsitä sitä että hänen olotilaansa luultavasti pahentaa se että minä teen jotakin joka satuttaa minua. Silloinhan toinen ihminen mieltää sen helposti omaksi syykseen. Tai kyllä minä tietenkin sen käsitän kun olen sellaisen tilanteen ulkopuolella. Näen käytökseni älyttömyyden. Näen että hädässä ihminen ehkä haluaisi osakseen ennemmin vaikka muiden tuomaa iloa ja lohtua eikä suinkaan että minä satutan itseäni henkisesti tai fyysisesti. Mutta itse tilanteessa minun psyykeni nakkaa minut jonnekin hyvin pimeään monttuun jossa millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä miten paljon minuun sattuu.

Eikä minuun voi koskaan sattua tarpeeksi.

Persoonallisuushäiriöstä ja sisäisen lapsen tantrumeista

Puhutaanpa vielä samasta aiheesta josta kirjoitin melko vähän aikaa sitten. Nimittäin negatiivisten tunteiden näyttämisestä. Silloinen kirjoitus oli jotenkin sekava ja lähinnä täynnä hyökkäävyyttä ja äärimmäisiä ilmaisuja joka suuntaan. En viitsi poistaa sitä mutta päätin yrittää uudestaan.

Itkemisestä puhutaan paljon. Puhutaan että ihmiset patoavat sitä koska sitä pidetään heikkouden merkkinä. Minä en pidä sitä heikkouden merkkinä. Ihminen joka tekee asioita vaikka vollaa, on kaikkea muuta kuin heikko. Se on ihan samanlainen impulssi kuin se että nakkaa viskilasin seinään, kumpainenkin ilmaisee syvää turhautumista. Olen kurkkuani myöten täynnä ajatusta että feministit haluavat tehdä miehistä heikkoja ja siksi he väittävät miehille että itkeminen on ok. Turhautumisimpulssit eivät ole heikkoutta, heikkoutta tai vahvuutta on se miten menetellään siitä huolimatta. Muutenkin uskominen johonkin ultimaaliseen vahvuuden temppeliin vaikuttaa minusta suunnilleen samanlaiselta sadulta kuin joulupukki tai hammaskeiju, poikkeustilanteessa ihminen toimii hyvin oudoilla tavoilla ja niitä voi ennakoida vain osittain. Luulisi että vaikka asepalveluksen käynyt ihminen tietää että ihmiset voivat vaikka itkeä tai kusta alleen tosi oudoista triggereistä mutta sillä on enemmän väliä miten he toimivat siitä huolimatta. (Ou jee, asepalvelus- tai sotavertaus tekee argumenteistani heti instant 100% painavampia/end of sarcasm.)

Minä patoan itkemistä aivan muista syistä. Yksi syy on se että minun ehdollistumisjärjestelmässäni itkeminen negatiivisten tunteiden vuoksi on yhtä kuin se että kohta tulee ristikuulustelunomainen jälkipyykki ja pitää taas myöntyä valheisiin. Minun pitää valehdella siihen johtaneista syistä ja minun pitää luultavasti myös valehdella että tietyt asiat ovat omaa syytäni koska ihmiset eivät joko usko tai voi käsittää totuutta. Eivätkä hyväksy yksinkertaista vastausta kuten että oli jumalattoman paska päivä tai vastausta "en tiedä". Minun pitää ehkä katua jotain mitä ei ehkä ole ollut edes olemassa.
Lopulta se muuttui käyttäytymiskaavaksi sellaisissakin tilanteissa joissa niin ei olisi enää tarvinnut tehdä.

Toinen syy on se että haluaisin että ihmiset jotka pitävät minusta, eivät ikinä joutuisi kärsimään minun suunnaltani mistään negatiivisista tunteista. Tarpeetonta sanoakaan että tämä on se ihanne jonka irvikuva tietenkin olen kaikista eniten.
Eihän toki riitä että tekisin sellaista mahdollismman vähän. Panttaan sitä niin pahasti että se sitten räjähtää silmille, tottakai sellaisessa tilanteessa jossa ei missään nimessä saisi.
Minä en haluaisi siirtää minulle tärkeille ihmisille sitä perintöä jonka minä olen joutunut ottamaan vastaan. Ja ehkä minä en juuri sitä olekaan siirtänyt mutta jonkun muun suuren trauman sitten kyllä.

Mutta.
Minusta tuntuu että minun negatiiviset tunteeni eivät ole minun. Ne ovat muiden kädessä. Minusta tuntuu että aina kun minä itken, turhaudun tai suutun, minä taivun toisen tahtoon. Tai siis poikkeuksena, kuten edellisessä, tässä hivenen sekavassa tekstissäni mainitsin, on se kun itken vaikkapa jonkin musiikielämyksen vuoksi. Se on irrallaan tämmöisestä koska siihen ei liity negatiivisia tunteita. Pidän sitä vapauttavana ja jopa ylevänä. Juuri sen takia että SILLOIN se on minun. Kukaan ei voi pakottaa minua valheisiin eikä kukaan voi pakottaa minua tekemään tahtonsa mukaan. Tosin tästäkään en halua että minun lapsuudenperheeni tai sukulaiseni näkevät sitä. Minä pelkään että he tekevät SIITÄKIN omaansa.
Otten huomioon että olen hyvin impulsiivinen ihminen joka pääsee täydellisestä tyyneydestä paskaraivariin puolessa sekunnissa, on kieltämättä hiukan haasteellista että se tunne siellä impulssin takana laukaisee vielä voimakkaan muistijäljen tilasta jonka paljastuminen tarkoittaisi automattisesti sitä että joku toinen on jo voittanut.
Toki on sanottava että minulla ei pala hihat välittömästi kun jokin alkaa vastustaa vaan olen toisinaan tilanteesta riippuen hyvin kauankin tyyni, vaan sitten kun orava kiipii kunnolla muuntajaan, niin se reaktionopeus on tätä luokkaa.

Muistan kun vahingoitin itseäni ensimmäisen kerran.
Olin viisivuotias. Sain äitini suuttumaan aivan erilaisella tavalla menettelemällä siten. Tajusin että se on ainoa tapa tässä maailmassa millä minä voin olla alistumatta kokonaan toisille. Hän ei saanut siihen kontaktia. Hän ei saanut minuun kontaktia. Hän ei voinut tarttua minuun. Hän saattoi vain sanoa etten saa enää ikinä tehdä niin. Muistan ajatelleeni sanattomalla tasolla että aivan takuuvarmasti teen. Olin muuten täysin kädetön. Se oli ainoa tapa minulle suoraan sanottuna käyttää valtaa.
Nyt olen 34. Minä haluaisin jo kyllä lopettaa itseni vahingoittamisen. Sillä on semmoinen leima että sen olisi kuulunut jäädä teini-ikään. Tai jos sitä tekee aikuinen, niin kovin moni ajattelee tämännäköisten käsivarsien kuuluvan jollekin aktiivisekakäyttäjälle tai vähintäänkin rappioalkoholistille. Aivan sama vaikken joisi enää koskaan pisaraakaan.
Mutta minä en voi lopettaa. Koska silloin minä lakkaan olemasta ihmisenä. Minun ainoa vapaan tahdon linnakkeeni pyyhittäisiin olemattomiin. Nyt minulla ei ole suuta ja minun täytyy huutaa. Jos minä lopettaisin itseni satuttamisen, minulla ei olisi edes sitä pikkuista liitutaulua jolle kirjoittaa sanoja. Niinpä minun on saatava haltuuni muut negatiiviset tunteni ennenkuin minä voin lakata kaivertelemasta itseäni.
Ennenkuin huolestutte liikaa, en yritä ottaa itseäni hengiltä. Tuottamani jäljet ovat enemmän vain rumia kuin vaarallisia. Jos saisin sellaisen vahingossa, en todennäköisesti useinkaan näkisi vaivaa edes etsiä laastaria.

Olen puhunut paljon tajuntani syyllistävästä osiosta. Klassinen persoonan pirstotuminenhan usein pitää sisällään sen "oikean" minän, sitten syyllistävän, autoritäärisen osion ja sisäisen lapsen. Sisäistä lasta olen käsitellyt vähemmän ja olen oikeastaan jättänyt sen melko vähälle huomiolle sillä se tulee lähinnä esiin samalla tavoin kuin kissoilla, kun rentoudun tai olen iloinen, alan käyttäytyä lapsenkaltaisesti ja ruumiinkieleni muuttuu.
Monella (joskaan ei tietenkään kaikilla) sisäisen lapsen toinen puoli on vaativa, eli persoonallisuus joutuu takaisin aikaan jolloin lapsi ei ole vielä ymmärtänyt että kaikki eivät voi toteuttaa hänen toiveitaan.
Ymmärsin oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani että minun sisäisen lapseni negatiivinen puoli itse asiassa astuu kuvioihin juuri silloin kun satutan itseäni. Olen sillä hetkellä taas henkisesti viisivuotias ja minulla on vain yksi ainoa tapa sanoa että nyt te saatana kaikki kerrankin kuuntelette!

"Sähän voisit olla niinku Terttu Jurvakainen"

Kuten mainitsin päivän aikaisemmassa postauksessa (näitähän nyt tulee) Kävin tänään kelalla. Keskustelimme asioista liittyen kuntoutustukeeni jolla edelleenkin olen tällä hetkellä mielenterveysongelmien ja neuro(bio)logisten seikkojen (adhd, asperger, epilepsia) vuoksi.
Minulta kysyttiin tulevaisuudensuunnitelmistani koska se nyt oli tieto joka sinne lappuun kuului riipustaa.
Vastasin että mahdollisuuksien mukaan jatko-opinnot oppilaitoksessa jossa nytkin opiskelen.
Sitten kysyttiin olenko työllistynyt miten aikaisempina vuosina.
Huomasin kertovani pelkistä siivouskeikoista joita olen tehnyt. Sitten vähän epäröityäni kerroin että no olenhan minä kyllä piirustusmallinkin hommia tehnyt.
Sitten vähän lisää epäröityäni minä kerroin että no olen minä kaikenlaisia taidealan juttujakin tehnyt mutta että kannattaako niitä nyt mainita. Kuulemma ne olivat sen hakemuksen kannalta olennaisia jos niistä on saanut palkkaa. Sanoin että onhan niistä osasta jotakin pientä lohjennut.
Siinä tuolissa istuessani minulle kirkastui että minua paitsi hävetti (ja on hävettänyt vuosikaudet) kertoa taiteeseen liittyvistä projekteistani, myös ajattelin että niistä on parempi vaieta koska siitä voi olla minulle haittaa.
Miten absurdi ajatus.
Mutta toisaalta silläkin on vankka pohja. Liian usein taidehommista saa kuulla että elelen leveästi ihmisten rahoilla koska olen oksentanut ananaspaloja kankaalle ja nimennyt teoksen sukupuolen moninaisuudeksi. (Minulla ei ole tällaista teosta mutta se on monen ihmisen kuva taiteesta. Tietenkin jos HALUAT sellaisen teoksen minulta niin kyllähän minä nyt rahaa vastaan teen. Mutta se maksaa, en tykkää oksennella ellei ole pakko.) Ja liian usein saa myös kuulla että "miten sulla muka on jotaki rajotuksia jos kuitenkin jaksat notkua hippien punaviini-illoissa oksentamassa ananasrenkaita kankaalle ja kutsumassa teosta sukupuolten moninaisuudeksi"
Paitsi että nykyään en jaksa riekkua. Koska minun kroppani heittää liinat kiinni. En voi heittää viihteelle samaan malliin kuin jokus. Vaikka olisin selvinpäinkin, se on kuluttavaa. Fyysisesti, keskushermostollisesti ja psyykkisesti.

Olen oppinut että taidetta täytyy hävetä. En ole vielä käsittänyt että minkäs helvetin takia olisi parempi että minä makaisin kotona tekemättä mitään kuin että minä maalaisin, piirtäisin sarjakuvia ja tuottaisin tekstiä mutta näkyy siinä toistuvasti jotakin pahaa olevan vaikka elämme vuotta 2019.
Toisinaan on psyykkisesti hivenen työsevää törmätä ajatukseen että ne asiat joissa minä olen HYVÄ, tekevät minusta jotenkin ö-luokan kansalaisen.
Ajatellaan että minä en olisi epäonnistunut elämässäni jos olisin valinnut jonkin toisen alan.
Minulle sanottiin kerran muun muassa että lääkäri ja lakimies ovat ainoat oikeat ammatit. Minusta tulisikin ihan perkeleen hyvä lääkäri koska edelleen autismin kirjon ihmisenä pelkään todella paljon toisten ihmisten sekavuutta ja aggressioita. Kerran jouduin kesätöissä palvelutalon ruoanjakajana tällaiseen tilanteeseen jossa kohtasin sekavan ihmisen ja pelästyin niin kovasti että menin johonkin lievään shokkiin ja lukitsin itseni liinavaatevarastoon tajuamatta mitä tein. Muististakin lähti pätkä. Istuin siellä sormet korvissa. keinuttamassa itseäni edestakaisin.
Tämä riittänee perusteluksi myös siihen miksi minusta ei tulisi lakimiehenäkään maailman terävintä kärkikastia. Ja myös siihen miksi ihan mikä tahansa ammatti ei muutenkaan sovi minulle. Mutta jos lahjakkaalla lääkisläisellä menevät opinnot päin vittuja MT-ongelmien tai vaikkapa keskittymisvaikeuksien takia, niin hänen lahjakkuuttaan tuskin syytetään siitä.


Mutta siinä kelan virkailijan edessä minulle rupesi yhtäkkiä raksuttamaan että ehkä on mahdollista että tämän viraston rattaat laskevatkin jopa EDUKSI jonkinasteiset taidehommat.
Ja sen jälkeen kun minä kävelin ulos kelalta ja yhä kelasin (pun intented) näitä asioita, minua rupesi vastatuuleen polkiessani oikein kunnolla vituttamaan se että yhä edelleen tarpeettoman moni taidealan ihminen kärsii näistä samanlaisista ajatuksista.

Ihmiset haluavat että heitä viihdytetään kirjallisuudella, sarjakuvilla, kuvataiteella, musiikilla ja näyttämötaiteella. Mutta sitten siitä ei haluttaisi maksaa mitään.
Ja sitten kun sen tekee ei mitään-budjetilla ja päivätyön, opiskelun tai joillakin vielä mahdollisesti perheen pyörittämisen ohessa, todetaan että nykyajan taide on paskaa, miksikäs tämä ei ole Sikstuksen kappelin fresko?
Ja sitten kun sen tekee sillä nollabudjetilla tai jopa persnetolla, on yhteiskunnan loinen.
Sopiiko kysyä mikä loinen antaa vastinetta?
Tai sitten tämä iänikuinen "Onpa hyvä että olet köyhä ja sairas kun tuskasta se todellinen taide tulee". Ehkä se joskus onkin niin. MUTTA jos olet sitä mieltä, älä polje sitä köyhää ja sairasta vaan anna sille mahdollisuus todella muuttaa se tuskansa taiteeksi eikä esimerkiksi sellaiseksi installaatioksi joka löytyy Alibin sivuilta. Tai jos et voi antaa sille resursseja, anna edes sanallista tukea ja kannustusta sitä sen taidetta kohtaan. Vala uskoa että tämä sinun kärsimyksesi on vienyt sinulta paljon mutta voit muuttaa jotakin siitä lahjaksi.

Ja sitten tämä kaikista kummallisin ajatus: Että "Maalaa nyt ainaki jotaki aivan järetöntä paskaa, pistät sille aivan järettömän hinnan ja otat kaikilta rahat pois".
Tämä on siitä jännä asenne että siihen törmää sekä taidepiirien sisällä että niiden ulkopuolella.
Minkä muun ammattiryhmän toivotaan halveksivan kuluttajakuntaansa jotta he voisivat kuulua siihen hyvien ihmisten kerhoon joka ei tee onneksi tuota renttujen hommaa tosissaan vaan ihan vittuillakseen?
Oikeasti sanooko joku rakennusmiehelle että "pistä kaadot tahallas päin vittua ja ota niiltä rahat pois?" Tulisiko mieleen tilata siltä toinen urakka kun Reiska on niin hyvä tyyppi kun se vaan ihan läpällä tekee noita hommia.

Menneinä vuosina, varsinkin kun olin enemmän naisroolissa, minulle sanoivat monet ihmiset jotka eivät tunteneet toisiaan että "sähän voisit olla kuin Terttu Jurvakainen".
Mietin että miksi ihmeessä, eihän minun maalaustyylini muistuta hänen tyyliään laisinkaan. Lopulta eräässä kantapaikassani sain taas kerran kuulla tämän ja oli jo kysyttävä että minkä vuoksi, hänhän on jo itse Terttu Jurvakainen, miksi minun pitäisi olla jokin toistinto?
Kuulema koska Terttu ei ikinä vipannut rahaa.
Eli tärkeää jälleen kerran oli se että on hyvä taiteilija kun ei koskaan tarvitse rahallista apua.
Ei siinä mitään. Voin minä ihan mielelläni sillä tavalla ollakin kuin Terttu Jurvakainen. Se tarkoittaa sitä että hankkijoiden on maksettava taiteesta.

Itsetunto, tuo pörröinen ystävämme.

Olette varmasti törmänneet noin miljardiin eri versioon väittämästä että ihminen joka ottaa paljon selfieitä tai tällää itseään tai kertoo saavutuksistaan, on oikeasti epävarma.

Ehkä niin. Mikäs olisi seuraava askel?
Minkäslaista suhtautumista tällä noin niinkuin kalastellaan?
Onko ajatus että itse voi tuntea itsensä paremmaksi koska ei kuvaa itseään niin paljon?

Tuleeko se epävarma ihminen varmemmaksi kun siltä riisuu pois esimerkiski sen että se saa kuvata itseään?
Millä tavalla se sitten saa tulla itsevarmaksi? Olemalla jossakin kotelossa sillä tavalla että se ei näy eikä kuulu eikä ole missään interaktiossa toisten ihmisten kanssa?

Minä olen perkeleen epävarma ihminen. Minä en kylläkään kuvaa itseäni kovin paljoa koska se on vaivalloista. Otoksia pitää räiskiä noin yhdeksänkymmentä jotta siellä olisi ehkä yksi kelvollinen ja vaikka minä miten olisin omasta pärstästäni pitävä pikku undulaatti niin minä olen perkeleen huono valokuvaamaan. Siinähän menee koko helvetin päivä. Joten tämän perusteella minä olisin hyvin itsevarma. Se ei pidä paikkaansa.

Mutta on minullakin kompensaatiokeinoni. Minä puhun kovaa ja nauratan kaikkia. Ja minä en tee sitä sillä tavalla tietoisesti että "Nytpäs minä alan esittää tällaista ihmistä", se tulee joltakin sanattomalta tasolta. Ja jälleen kerran, minä en yritä olla siinä joku muu. Se on ehkä puolustusmekanismi mutta siinä on myös paljon sellaista mikä on liimattu kiinni minun persoonaani. Se on yhden, siinä tilanteessa toimivan persoonan osion suurentamista.  Siinä on hyvät puolensa ja se tuo turvaa. Taakaksi se muodostuu silloin kun en voi olla mitään muuta silloinkaan kun haluaisin.

Kuvitellaanpa että se otettaisiin minulta kokonaan pois.
Mitä minä sitten tekisin sellaisessa tilanteessa joka minua hermostuttaa?
Mitä minun kuuluisi tehdä?
Ei voi olla realistista että ihmisen pitäisi mennä ilman mitään psyykkisiä suojamuureja tilanteisiin joissa mieli ja keho viestivät vaaraa.

Otan yleensä tässä tilanteessa esimerkiksi työpaikkahaastattelun.
Yleensä ihmiset sanovat että "olisit vaan oma itsesi". Mutta sitten kun koittaa aika työpaikkahaastattelun, ne sanovat asioita joiden asiasisältö on "Valehtele oikeastaan ihan vitusti, älä ainakaan ole oma itsesi ja elehdi niin että olet iso ja haltuunottava ja itsevarma".
Mutta sitten mitään tällaista ei saisi tehdä silloin kun tuntee itsensä uhatuksi, vaikka sitä todella tarvitsisi. Sellaista pitäisi tehdä silloin kun sinusta tehdään arvio joka vaikuttaa hyvin pitkään otantaan jatkoa koskien. Olenkin jatkotuuminut että jos se työhön ottaminen tapahtuu tämän perusteella, milloin siellä duunissa saa lakata ESITTÄMÄSTÄ?

Olen maininnutkin jo olevani aspergeri.
Kaikilla aspergereilla ei ole tällaista mutta juuri minulla neuroatypaalisuus ilmenee erittäin vahvasti juuri siinä että minulla ei muutenkaan juuri ole mitään psyykkisiä suojamuureja paitsi kemiallisesti hankitut. Tästä syystä join nuorempana melko paljon.
Ihmisten negatiiviset tunteet tulevat kaikki heti ytimiin ja huomaan ne pienistäkin mikroilmeistä tai -asennoista. Usein saatan toki sitten tulkita niiden syyt täysin väärin. Ja kaikki tulevat samalla intensiteetillä. On vain on-off kytkin, ei portaatonta säätöä.
Minä vertaan sitä siihen niinkuin minulla ei henkisesti olisi ihoa ollenkaan. Siksi minusta on suunnattoman typerää kun ihmiset ripittävät toisiaan siitä että "tuo nyt vaan yrittää kohottaa tuolla itsetuntoaan". Madaltaako sitä pitäisi?
Niin kauan kuin se keino ei vahingoita ketään, niin miksi ihmeessä se olisi paha?
On se itsensä valokuvaamista, on se sitten pukeutumista, tai oli se sitten tapa puhua.
Minusta sellainen on paljon terveempää kuin itsensä juominen sementinohueen useana päivänä viikossa.

Eikä siinä kyllin. Minusta ihmisten pitää myös saada ottaa vastaan kehuja.  Ja kyllä, niin lapsellista kuin se olisikin (paitsi että minun mielestäni edes ei mutta tähän neuronormaalien meininkiin kuuluu että se pitää teilata) minä myönnän että minusta on hyvin tärkeää tulla kehutuksi (kun siihen on aihetta) ja toisekseen, olla kiinnostuksen kohde. Saatan kuulostaa hirvittävältä narsistilta mutta minusta me ihmiset elämme aivan liikaa sellaisessa kieltäymyksen kulttuurissa jossa ei saa olla tuollaisia tarpeita. Ne mielletään epäkypsiksi mutta sitten niitä ei saisi olla sellaisinakaan  ikäkausina kun ne olisivat iälle ominaisia. Kun ne puhkeavat, niitä aletaan kitkeä pois.
En halua paistatella KAIKKIEN kiinnostuksen kohteena. Joistakin ihmisistä alkaa soida hälytyskello ja he ovat peljättäviä. Ja joskus sama kiinnostus joka on yhdessä tilanteessa antanut voimia,  uuvuttaakin minua suunnattoman paljon. Mutta tehdä kaikki yksin puurtamalla ilman että voi ikinä sanoa sanoja joiden asiasisältö on oikeasti "Katso *vapaavalintainen auktoriteetti* miten hieno".
Pystyttekö te Oikeat Ihmiset sellaiseen?
Sitä minäkin. Ehkä teillä on huono itsetunto jos te ajattelette että pitäisi pystyä.
Ehkä jonkun pitäisi vaikka ottaa teistä semmoinen hirveän kiva kuva jossa te olette juuri sellaisia mitä haluatte näyttääkin olevanne ja sitten teidän ystävänne tulisivat vuoron perään ja kehuisivat teitä. Sitten te voisitte vähän pyryttää ja karautella edestakaisin asunnossanne koska innostuminen pitää purkaa motorisesti.

Paikallinen Narsissi kaatui miekkaansa

Minä ajattelen usein että minun on pakko olla narsisti.

Mitä enemmän ihmiset vakuuttelevat minulle että se ei pidä tai voi pitää paikkaansa ja että olen hyvä tyyppi, sitä enemmän hajoan ja sitä varmempi olen siitä että olen psykopaattinen narsisti. Koska narsistihan nimenomaan manipuloisi kaikki ajattelemaan juuri edellämainittua.

Minulle on itselleni kuitenkin täysin epäselvää millä perusteilla minä sitten määrityn narsistiksi. Syy ei ole siinä millä tavalla minä käyttäydyn, vaan siinä että psykopaattinen narsisti edustaa niin monen ihmisen silmissä ihan vain absoluuttista pahuuden muotoa. Minulla on usein tapana että omaksun itselleni omassa mielessäni sellaisen ihmisen statuksen, jopa kasvot ja fyysisen olemuksen joka on tehnyt pahaa. Siis mielessäni, vaikka ihan konkreettinen peilikuvan katoaminenkin oli kyllä asia jonka koin eräänä masennusjaksona vuosia sitten.

Toiseksi ainakin minun todellisuudessani ainoa lääke jota ihmiset psykopaattiselle narsistille voivat tarjota, olisi eristää hänet ihmisistä täysin.
Ajattelen että minun pitää ensiksi omatoimisesti eristää itseni tarpeeksi hyvin jotta voin sillä "ansaita" sen että luokseni tullaan. Ja jos paljastuisin narsistiksi, mikään määrä eristäytymistä ei riittäisi hinnaksi siitä että kukaan ihminen haluaisi tulla luokseni. Yhtä aikaa pelkään narsistiksi leimautumista, toisaalta myös haluan lyödä itseäni sillä mahdollisimman raskaasti.

Ajatuskaavani menee kutakuinkin siten että worst case scenario olisi että olisin narsisti. Joten ajattelen että muiden ihmisten todellisuus tai muuten vain todellisuus ympärilläni on se että olen narsisti. Tällöin, niin hyvää kuin ihmiset tarkoittavatkin ja niin vilpittömästi kuin he sen sanovatkin, minua eivät auta vakuuttelut siitä että en voi missään nimessä olla narsisti. Se kaikki menee moolokin kitaan. Ajatteluni löytää taatusti porsaanreijän. Se mikä minut yleensä rauhoittaa, on se että ajatus otetaan vakavasti ja aletaan työstää sitä sellaisena että ok, jos sinä olisit narsisti niin...
Eli rauhoitun vasta kun tästä pahimmasta vaihtoehdosta on edes hypoteesin tasolla todella TULLUT muiden ihmisten todellisuus. Koska silloin saan vastauksen sille, mitä tapahtuisi jos tämä pahin olisi totta.

On ehkä maailman typerin temppu minulta hakeutua tekemään mitään esittävää. Jotta voisin esiintyä niin etten tule hulluksi omatunnontuskista, minulla pitäisi olla täysin puhtoinen menneisyys ja henkinen rikosrekisteri. Eikä se ole. Joten en kestä ajatusta siitä että ihmiset pitäisivät minusta lavalla. Silti kiipeän sinne aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole vain kertaa tai kahta kun esiintyminen on pitänyt perua sen takia että olen mennyt niin päästäni sekaisin siksi että en ole kestänyt ajatusta että minunkaltaiseni ihminen saisi suosionosoituksia ja tuntisi itsensä niiden kautta hauskaksi, seksikkääksi tai myötätuntoa herättäväksi, millainen esiintyminen nyt sitten kyseessä onkaan.

Joka kerta kun joku taiteilija tai muusikko tai vastaava josta aika on jo jättänyt, saa osakseen kritiikkiä siitä miten hän on ollut siviilielämässään hirveä ihminen eikä hän ansaitsisi sitä että hänen taiteensa on esillä tai suuri yleisö pitää siitä, alan kiemurrella tuskallisesti tai jos rehellisemmin sanotaan, mieleni tekisi iskeä ruuvimeisseli kämmeneni läpi. Olen täysin varma että koska minäkään en ole elänyt moitteettomasti, minun taiteeni ei ansiaitse olla esillä missään olosuhteissa. Ja mietin voinko ehkä ostaa sitä seinä- hylly- tai näyttöruututilan ansaitsemista sillä että minusta tuntuu jatkuvasti pahalta ja vatvon kaikkia pahoja tekojani, vai onko ainoa asia mitä on enää tehtävissä se, että joko homman jostakin mahdollisuuden korjata mennyttä tai enää ikinä laita kynääni paperille tai kiipeä lavalle.
Minä en VOI päästää irti tästä syyllisyydestä. Ihmiset toki ajattelevat että siihen ei ole syytä mutta ajatellaanpa toisinpäin, jos minä EN tuntisi näin massiivista syyllisyyttä kaikista pahoista teoistani, ihmiset kyllä haluaisivat minun tuntevan.
Lisäksi minut saa jokseenkin sekopäiseksi se että ihmiset jotka eivät vain TIEDÄ mitä kaikkea olen onnistunut tekemään, pitävät minua hyvänä ihmisenä.

Ja NYT pääsemme sinne oikeaan asiaan tämän ronkumisosion päätteeksi!

Ehkä minä todella nimittäin olenkin narsisti.
Psykoterapeuttini otti esille tällaisen asian että on olemassa käsitteet "paksunahkainen narsisti" ja "ohutnahkainen narsisti".
Minusta nuo termit ovat sikäli aika huonoja että ne eivät kuvaa kovin hyvin sitä mitä ne tarkoittavat, "ohutnahkainen narsisti" kuulostaa sellaiselta hörsöltä joka manipuloi muita ja kaikki pitävät sitä hyvänä tyyppinä vaikka se kiduttaa henkisesti lähimmäisiään ja paksunahkainen taas sarjamurhaajalta. Mutta ne eivät tarkoita sitä. Nyt siis tarkkana.
"Paksunahkainen narsisti" tarkoittaa tätä perinteisempää nykypäivänä narsistiksi miellettyä ihmistä. Joka manipuloi ja leikkii ihmisillä eikä näe että hänessä olisi mitään vikaa.
Tämä ohutnahkainen taas uskoo kaiken pahan johtuvan itsestään ja haluaa rankaista itseään. Mutta on narsisti nimenomaan siltä osin että ajattelee kaiken pahan ja läheistensä kokeman pahan johtuvan itsestään, hänenkin maailmansa siis tietyllä tavalla pyörii vain hänen itsensä ympärillä mutta se osio on lähinnä helvetti joka siinä vetelee peikkotansseja. (Edit: on huomautettava että tämä ohutnahkainen versio kykenee esimerkiksi tuntemaan empatiaa eikä oikeastaan edes osaa manipuloida sen enempää kuin tavallinenkaan ihminen mutta hänenlaisensa ajattelee (pääasiassa pahoja) asioita ensisijaisesti itsestään johtuviksi.)


Ohutnahkainen narsisti esimerkiksi voi ajatella koulutovereidensa poissaolojen johtuvan siitä että hän on itse aiheuttanut ne omalla hirveydellään. Aivan sama vaikka on norokausi, mitä sillä voisi olla tekemistä asian kanssa. Kuultuani tästä saatoin rauhoittua huomattavasti sillä nyt on tavallaan mahdollista se että pahin mahdollinen todellisuus ottaa paikkansa mutta että se ei tarkoitakaan äärimmäisintä rangaistusta jonka toimeenpanosta vastaisin vain minä itse mutta siitä lipsuminen tarkoittaisi jonkin Big Otherin langettamaa lisärangaistusta.

Paavo Haavikko kirjoittaa minulle hyvin tärkeäksi muodostuneessa Kullervon tarinassa "Itseni täältä löysin taikka tapasin joka oven takaa, joka portin perästä". Lause on toki kovin monitulkintainen eikä välttämättä tarkoita juuri sitä mitä minä ajattelen mutta yleensäkin tulkintoja on niin monta kuin tulkitsijaakin.
Minulle tuo sitaatti summaa oikeastaan kaiken mistä tässä "ohutnahkaisessa" narsismissa on kyse. Menen minne tahansa, tapaan kenet tahansa, aina katson lopulta vain peiliin enkä saa kontaktia toiseen ihmiseen. Jos muilla on paha olla, näen omat vikani. Yritän korjata heidän oloaan tulemalla itse toisenlaiseksi, paremmaksi. Vaikka asiat eivät liittyisi laisinkaan minuun. Se ei tietenkään valkene minulle itse tilanteessa että asiat voisivatkin johtua jostakin muusta. Asiaa hankaloittaa se, että jos jollakin joka on tilanteesta tehnyt hankalan, on minun kansani jokin yhteneväisyys (Sukupuoli, ura, yhdistystoiminta jne) katson että kuulun hänen kanssaan kuitenkin sellaiseen tajunnalliseen kollektiiviin että kritiikki häntä kohtaan on yhtä kuin kritiikki minua kohtaan ja myöskin minä voin ottamalla kritiikistä onkeeni ja parantamalla itseäni, ylikirjoittaa hänenkin tekonsa. Ja myös että minulla on siihen velvollisuus koska minähän olen yhtä. Muistan ensimmäiset tällaiset ajatukset ajalta kun olin nelivuotias. Epävakaapersoonallisuushäiriöisille on kuulemma tyypillistä identiteetin pirstaleisuus ja epävarmuus. Minä olen aina ollut sikäli identiteetissäni kiinni että minulla ei ole ollut mitään semmoisia kausia että olen yhdellä viikolla punkkari, toisella hippi ja kolmannella metallisti. Mutta minun identiteettini häilyvyys ilmenee tällä toisella tavalla. Minä olen kaikki ja kaikki ovat minä.

Kuvaavaa on myös se, kuinka (Edelleen Haavikon Kullervon tavoin) koen tarvetta olla itselleni kaikkea vanginvartijasta pyöveliin. Joskus, kun pysty(i)n sellaiseen, rakastajakin. Minun oma identiteettini on vuotanut osaksi muiden maailmaa mutta myöskin koko maailma on tulvinut minun identiteetikseni. Tunne on perverssi, eikä sellaisella mukavalla tavalla.

Typerintä on kuitenkin se etten voi olla itselleni se mitä eniten tarvitsisin, eli se joka minut vapauttaa näistä tuntemuksista.

On aika ensimmäisen blogipostauksen

Olisi ehkä turhaa kertoa mitä aiheita meinaan käsitellä blogissani koska kuitenkin ajaudun puhumaan jostain aivan muusta mistä ensin jalosti päätän. Kuten vaikkapa miehestä joka hakkasi itsensä ulos lumeen jääneestä railosta paskasta tehdyllä taltalla. (Näen että tämä alkaa hyvin. Jätän teidät myös miettimään oliko paskatalttamies se alkuperäinen aihe jota aiottiin käsitellä, vai se johon ajatukset kenties voisivat harhailla.)

Joka tapauksessa lienee hyödyllistä kertoa hivenen itsestäni. Olen tällä hetkellä Oulussa vaikuttava poikkitaide-eläjä. Taiteen vastapainoksi hakkaan ystäviäni miekalla (Ei bofferi, tämä on minulle tärkeää!) perjantaisin saaden toki itsekin osani.
Syy blogin pitämiseen on se etten jaksa aina valittaa facebookissa. Mitä ilmeisimmin jotkut ihmiset saavat ronkumisestani jotain irti mutta kaikkien päivää ei ehkä piristä viidestoista ahdistus- ja ylianalysointipostaus. Pyrin siirtämään sen kaltaisen "filosofoinnin" tänne, aika näyttää missä määrin onnistun. Luultavasti kötisen myös miekkailusta, elävöitystapahtumahommista ja siitä millaista on olla eri taide- ja muissa lokeroissa ihmisenä joka on aspergeri ja sukupuoleltaan peruna tahi virranjakajan kansi. Toisaalta en tiedä millaista olisi olla toisenlaisena vastaavissa hommissa koska en ole koskaan kokeillut olemista kenenäkään muuna.

Toistaiseksi kommenttiosio on käytössä mutta minä sanon jo tässä vaiheessa että tulen olemaan todella laiska moderoimaan sitä ja saatankin laittaa sen pian suosiolla siksi pois. Jos teillä on jotakin oikein debattia herättävää asiaa, toivon että ette sano mitään tarpeetonta. Tällä tarkoitan sitä että esimerkiksi nyt sukupuolesta puhuttaessa joka ikisessä keskustelussa käydään suunnilleen samat argumentit läpi. Ei siitä ole mitään hyötyä kenellekään, tekin saatte helpommin vain peräpukamia ja vatsahaavan. Eri mieltä saa olla mutta miettikää onko joku jossain sanonut jo sen mikä teillä on mielessänne. Kuten vaikkapa taisteluhelikopteriargumentin.

Niin ja mistäkö näin omituinen nimi blogille?
Mummulassa oli aikoinaan lasna ollessani satukirja nimeltä Saapasjalkakissan kertomuksia. (Aivan hyytävä opus kerrassaan, päitä putoili enemmän kuin Game of Thronesissa mitään ulokkeita yhteensä mutta siitä toiste.) Saapasjalkakissan kertomuksien takakannessa oli listattu muita saman painotalon lastenkirjoja joista viimeinen oli Häijy leikkitykki. Olisin aina halunnut lukea sen ja saada kirjan itselleni mutten saanut. Toisinaan leikin sinisellä Duplokanuunalla kaikenasteisia selkkauksia joita häijyn leikkitykin toimista olisi voinut aiheutua. Kuitenkaan en mieltänyt sitä aivan diktaattorimaisen ilkeäksi vaan lähinnä joksikin kepposmaakariksi jonka viimeisin veto menee yli ja sille kostetaan jollakin tuomasveturimaisella tavalla.

Havaitsen ajatusten sirontaa, paras lopettaa tältä erää tähän.