Kötinää herkkyydestä

Olen ollut tauolla noin vuoden. Ne noin 3-4 tekstiä joista olette saaneet tähän mennessä "nauttia"(Oho, niitähän olikin kymmenisen, en ollutkaan niin saamaton kuin luulin!) tulivat kirjoitetuksi melko sekopäisenä ajankohtana. Minulle sopimaton lääkitys oli lanannut välittäjäaineeni aivoista melko nollille ja siitä toipuminen on kestänyt osapuilleen kaksi vuotta, tosin täytyy sanoa että sen verran sumuinen kyseinen aikajana on ollut etten voi olla edes varma sen pituudesta.
Olen oikeastaan jo pidemmän aikaa voinut paremmin mutta minua hävetti niin kovasti kaikki mitä olen tänne suoltanut etten pitkään aikaan kehdannut kirjoittaa enää lisää. Painiskelinkin sen kanssa olenko sillä tavalla tyypillinen tapaus että jaksan kirjoittaa puolisenkymmentä postausta ja kyllästyn, vaiko niin sekaisin että jatkan sekopäisiä höperehdintöjäni. Totesin kuitenkin että ei kai sille mitään voi jos kirjoittaa sellaisessa mielentilassa ettei voi hyvin ja yrittää kirjoittamisella jäsennellä kaikkea mitä itselle tapahtuu. Elämä jatkuu.


Ja sitten itse aiheeseen.
Olette varmaan osapuilleen jokainen törmänneet jo tähän mennessä sellaiseen käsitteeseen että n. 20% väestöstä ovat keskushermostoltaan herkimpiä kuin ne loput 80%.

Joka kerta kun törmään edellämainitsemani kaltaiseen artikkeliin, mietin että miten, MITEN minä voisin lopulta selittää asian niin että tämä suurempi väestönosa käsittäisi mistä on kyse. Ja todennut että vaikka minä hakisin kuun taivaalta, kasvattaisin riikinkukon pyrstön ja esittäisin asian nukketeatterin keinoin, niin sen avaaminen olisi jumalattoman työn takana, sillä kun samaistumispohjaa ei ole, niin sille ei mitään voi. Se ei johdu siitä että "tavalliset" ihmiset olisivat tyhmiä tai jotain, heillä ei vain ole asiaan referenssiä. En minäkään tiedä miltä LSD-trippi tuntuu. Voin kokeilla kuvitella ja voin suhtautua avoimella mielellä mutta en kuitenkaan tiedä. (Toisaalta vertaus sikäli ontuu että jotkut väittävät että olisin jo valmiiksi niin sekopäisillä taajuuksilla etten tarvistsi happoja mutta ei mennä siihen tällä kertaa.)
Usein vain käy niin että kehoitukset samaistua vaikkapa epämiellyttäviin tuntemuksiin tai kipuun otetaan yleensä joko syyllistämisenä tai sellaisena että keksitään asioita päästä jotta ei tarvitsisi tehdä töitä, ja positiivisten asioisten kuvailu jotenkin taas sellaisena että sitä yrittää olla muita parempi. Vaikka sitä kuinka ei tarkoittaisi niin. Lopulta eräs tuttavani totesi että oikeastaan nämä erilaiset ihmiset eivät vain voi koskaan oikein ymmärtää toisiaan. Ehkä minun sitten on tyydyttävä siihen. Oikeastaan se oli helpottava ajatus koska lakkasin ajattelemasta että olisi juuri minun velvollisuuteni saattaa kaikki ymmärtämään mistä on kyse.

Näiden osioiden jälkeen kuuluisi kertoa siitä mitä hyötyä herkkyydestä ja empaattisuudesta on työelämässä. Koska herkkyys pitää markkinoida hyvin jotta se ei kuulosta suorituskeskeisessä yhteiskunnassa paskalta investoinnilta. Mutta nyt minun pitää kertoa teille tältä kantilta ikävä juttu. Herkkyys on kiinniliimattu tehdasasetus ihmisessä. Siihen ei siis voi investoida, se ei ole ostos eikä tietoinen identiteettivalinta. Ominaisuutta ei valitettavasti kiinnosta onko se tuottava ja hyödyllinen vai ei. Se vain ON. Ja ominaisuus josta on hyötyä yhdelle, on haitaksi toiselle. Tai jopa hyödyksi yhdessä tilanteessa mutta haitaksi toisessa.

Minun on siis vaikea kertoa ei-herkälle mitä herkkyys on. Mutta koska asiat on aina helpointa ilmaista negaation kautta, pystyn paremmin kertomaan edes jotain siitä mitä se EI ole.

Yleinen ajatus on esimerkiksi että herkkä ihminen ei puolustaudu koska hän ei ikinä halua että kenellekään tulee paha mieli. Toki voin puhua vain omasta puolestani mutta se puolustamattomuus juontaa kyllä juurensa aivan eri asioista. Se tosin on totta että se on helmasyntini. Suurin syy on kuitenkin se etten pidä itseäni minkään arvoisena. Toinen syy on se että ajattelen helposti ettei kukaan suurella todennäköisyydellä tule puolustamaan minua mutta vastapuoli saa kyllä taakseen vaikka minkä armeijan. Joten miksi minun kannattaisi.
Se onko tällä ajatuksella totuuspohjaa, on vallan toinen asia.
Minusta herkälle lapselle on täysin mahdollista opettaa puolustautumista ja omien rajojensa vetämistä ilman että tukahduttaa häntä tai yrittää (tuloksettomasti) karaista. Mielestäni se on itse asiassa ensiarvoisen tärkeää sillä herkkiä ihmisiä käytetään usein hyväksi eikä kukaan toivo sellaista itselleen tai omalle lapselleen.
"Olet omillasi" ei kuitenkaan ole ehkä se oikea naru mistä vetää, varsinkaan aivan pienelle lapselle sillä se vain nimenomaan johtaa tähän mainitsemaani lopputulokseen. Ehkä ennemmin kannattaisi yrittää välittää ajatus siitä että jos itseään puolustaa, se on legitiimiä eivätkä tahot joilta odottaa vähintään myötätuntoa, tule nujertamaan ja toteamaan että mitäs läksit. Vanhempi ei tietenkään voi tulla hätiin joka asiassa mutta vanhempi voi ilmaista olevansa turvallinen kun lapsi tulee hänen luokseen yritettyään puolustaa itseään.
Olen kyllästynyt siihen että ihmiset luulevat empatiakykyä "heikkouden" syyksi, kun ainakin omalla kohdallani heikkouden syinä ovat aivan toisenlaiset asiat. Enkä nyt ala ruotimaan tässä sitä miten herkkyys ei missään nimessä ole heikkoutta. Puhun tästä yhdestä langasta ko. ominaisuudessa enkä koko paletista. Minun mielestäni itsearvostuksen puute on oikeastaan suurin heikoksi ja kädettömäksi tekevä asia elämässäni joten aikeenani todellakin ON kutsua sitä sellaiseksi ja pitää sitä sellaisena.

Se mitä yritän tässä siis koko ajan kierrellä ja kaarrella, on ajatus siitä että koen oikeastaan aina olevani moninkertaisen ylivoiman edessä. Ja sellaisessa tilanteessa ampuisin vain itseäni jalkaan jos puolustautuisin. Sellainen tilanne, oli se sitten todellinen tai vain minun päässäni, vaatii tarkkaa luovimista johon yleensä kuuluu vielä jonkinasteista periaatteidensa myymistä ja sitä että antaa tehdä itselleen asioita joista ei pidä. Lisäksi pakkaan jopa ajattelemaan että niin on parempi, minulla on vain vähän kosketuspintaa sellaiseen ajatukseen että joku olisi minun puolellani, ja tätä tekstiä kirjoittaessani löydän itseni jopa ajattelemasta että seuraavaksi minun olisi kiitokseksi tätä puolustavaa tahoa kohtaan suostuttava kaikkeen mitä hän mahtaa saada päähänsä. Absurdi ajatus kun sen tuo päivänvaloon mutta tiedostamattomalta tasolta löytyy paljonkin tällaisia matoja. Haluan vielä korostaa että minulla on oikeasti ystäviä jotka ovat minun puolellani mutta se on asia jota kaikki tajuntani osiot eivät voi käsittää, vaikka kuinka näkisin sen silmällä.
Empatia on tällaisesta ajattelusta jo melkoisen kaukana. Oikeastaan en edes tiedä olenko mitenkään erityisen empaattinen. Toivon jopa että voisin olla sitä enemmän, koska silloin pystyisin paremmin onkimaan selville minkälainen puhetyyli tai fyysinen esiintyminen tehoaa kaikista parhaimmin keneenkin ihmiseen ja se periaatteideni myyminen voisi jäädä vähemmälle.

Herkkä ihminen ja etenkin pieni lapsi saattaa tarvita enemmän varmuutta sille että hän todella puolustautuessaan tekee oikein ja ettei häntä hylätä jos hän tekee väärin. Sillä pienet lapset ajattelevat niin. Aikuisetkin ajattelevat yllättävän usein niin vaikka eivät yleensä tiedosta sitä itsekään. Ei ole kovin vaikeaa päätellä että jos kuulee usein että reagoi liian hätäisesti, että "eihän tuo nyt mitään ollut", niin siitä tekee johtopäätöksen että asiat sitten eivät todellakaan ole mitään ja koska epämukavuutta kuuluu sietää, koska "sinä aina ylireagoit"niin miksipä sen epämukavuuden lopettaisi esimerkiksi puolustautumalla. Pitää kestää.
Oikeastaan minut on siis tehnyt heikoksi se minkä aina ajattelin tekevän minut vahvaksi. Eli se että "kestän" vaikka minkälaista ylitsekävelyä.

Seuraavaksi vähän lisää oman navan kaivelua siitä mitä herkkä ihminen "ei tee". (Tämä itseironia on täällä niitä ihmisiä varten joiden kipupiste on ajatella minun yrittävän olla jotenkin muita parempi.) Nämäkään tekemiset tai tekemättömyydet eivät päde kaikkiin, jotkut eivät voi sietää oikeasti kuvaamiani asioita ja ne ahdistavat heitä mutta haluan kertoa tämän sen vuoksi että hälventäisin niitä ajatuksia että kaikki ovat samanlaisia. Ja koska haluan kertoa vaiheteeksi erilaisen tarinan, koska tähän mennessä mediassa esillä olleet tarinat ovat kieltämättä olleet kovin samanlaisia keskenään vaikken niiden todenperäisyyttä epäilekään. On kuitenkin havaittu että osa keskushermostoltaan herkemmistä ihmisistä ei pidä voimakkaista ärsykkeistä ja osa taas viehättyy niistä juuri hermostonsa herkkyyden vuoksi. Näistä esimerkkinä vaikkapa seksi ja päihteet.

Minä, joka kuulun jossain määrin tähän jälkimmäiseen karsinaan, siis esimerkiksi pidän suuresti metallimusiikista. (Vaikka joskus olen niin keskushermostollisesti ylivirittynyt että tuntuu että saan sydänkohtauksen mistä tahansa äänistä.) Kiroilen vitusti. (Jos kerran tunnen kivun, fyysisen ja psyykkisen voimakkammin, niin miksi ilmaisisin sen laimeammin?)Lisäksi uhkapelaan ja ei voi varsinaisesta sanoa että olisin lasiin sylkevää sorttia. Toivon todella että viimeisimmän kohdalla pitäisi paikkansa se että alkoholista tulisi minulle vain paha olo, mutta minulle se oli aikanaan se sallittu keino vaientaa se ilmassa kärisevä, muista ihmisistä lähtevä emotionaalisen taakan pilvi jonka kasvatus (ei välttämättä juuri kotoa saatu mutta ihminen on myös muun yhteiskunnan muovaama) vaati ottamaan omalle kontolleen ja setvimään. Humalassa sain olla ottamatta huomioon tai olematta käytettävissä. Ja toisaalta kestin paremmin sen jos piti jollekin olla käytettävissä. Oikeastaan ainoa psyykkinen suojamuurini on ollut kemiallinen, mikä on ollut surullista.  Lisäksi herkkä ihminen saattaa valitettavasti olla addiktioherkempi.

Lisäksi pidän kauhuleffoista ja -kirjallisuudesta. Niiden jylhän estetiikan vuoksi. Ja oikeastaan senkin vuoksi että varsinkin vanhemmissa klassikoissa maailma toisinaan kuvaillaan sellaisena minkälaisena se näyttäytyy minulle paikoitellen oikeasti tai millaisena minä koen olevani maailmassa. Ehkäpä Poen lukijat muistavat Usherin taloa asuttavan sisarusparin joista toinen ei kestänyt kuin tiettyjen kankaiden kosketusta ihollaan ja liian voimakas musiikki teki hänestä pahoinvoivan. Siinä oli kyseessä jo hyvin herkkä tapaus.
Nyt alan lipsua jo enemmän kirjallisuudentutkimuksellisiin elementteihin vaikka se ei ollut alkuperäinen tarkoitukseni, mutta mielestäni vanhasta kauhukirjallisuudesta löytyy tietynlainen varjomaailma jossa herkille ihmisille tyypilliset reaktiot tai ylipäänsä tällaisten ihmisten valikoituminen näyttämölle ovat oleellisia paitsi maailmojen rakentumisen, myös sen ilmaisemisen kannalta että kohta tapahtuu jotakin missä tavallisen maailman lait eivät enää ole läsnä. Miksi en siis pitäisi taiteenlajista joka näyttää omankaltaisiani ihmisiä?
Varsinainen väkivalta on minusta luotaantyötävää mutta tiedostan sen olemassaolon maailmassa ja siksi yritän keksiä itselleni keinoja toimia tilanteissa joissa sellaista voi tulla vastaan. Muistutus taas tässä vaiheessa että se iänvanha keino "karaista" herkkä ihminen ei ole toiminut. Se on päin vastoin pahentanut tilannetta ja vienyt minulta oikeastaan täysin sen vähäisenkin toimintakyvyn konfliktitilanteissa joten on ollut keksittävä jotain muuta koska luonnollisestikaan en halua että minulle taphtuu mitään pahaa.
Sinä päivänä kun uskallan vaihtaa toiselle puolelle tietä tai kääntyä takaisin kun näen jonkun riehuvan, olen itsestäni ylpeä. Vasta sellaisen päälle voin rakentaa muita kerroksia. Pyörittelen väkivaltaa ja kauhua myös paljon omissa fiktiivisissä kirjoituksissani, sillä haluan kirjoittaa ulos päästäni uhkaavien tilanteiden pelon joka muuten velloisi siellä sanallistumattomana ja traumatisoisi minua kenties huomattavasti enemmän.

No mikä minusta sitten tekee edes herkän jos nämä mediassa merkeiksi nostetut määreet eivät täyty?
Voinhan minä tietenkin kertoa jos ihmiset erikseen tahtovat kuulla, mutta en koe sitä kauhean hedelmällisenä koska se on juuri sitä osastoa joka ei saa ihmisiä ymmärtämään sen enempää mutta ehkäpä siitä on jotkin hyötyä ihmisille jotka ovat samankaltaisia itsekin.
Ensinnäkin säikähdän ja lamaannun helposti. Minulla on konekiväärimäinen reaktionopeus ja erilaiset lääkeaineet ja päihteet vaikuttavat minuun jo pieninä annoksina voimakkaasti. Stimulantit vielä oikein erityisen voimakkaasti. Jos säikähdän hyönteistä, (ja niitä perkeleitä sietääkin ihmisen pelätä, ne lentävät, niillä on valesilmiä ja ne liikkuvat määrittämättömästi!) tuntuu kuin luuni puhallettaisiin täyteen vaahtoa. Jos järkytyn tarpeeksi pahasti, joudun vuoteeseen niinkuin 1800-luvulla. Tai no kyllähän aikuinen ihminen tietenkin menee sinne itse, mutta sallikaa minulle nyt pieni tai vaikkapa suurikin melodramattisuus tällaisena vanhana goottina.
Jos teen ITSE jotain väärää, en voi suurinpiirtein elää. Periaatteessa on toki hyvä että minulla on ainakin voimakas omatunnon ääni mutta toisaalta ei ole kovin kätevää että itseaiheuttamassani kriisitilanteessa vedän sillä helposti huomion VAIN itseeni. Kaikessa on puolensa ja puolensa.
Koen voimakkaasti myös iloa ja lisäksi leikin yhä. En samalla, yhtä intensiivisellä tasolla kuin lapset mutta tavalla jolla se on tunnistettavaa leikiksi sillä luon päässäni maailmoja. Tämä ei ole niin epätavallinen asia kuin voisi äkkiseltään luulla, moni aikuinen tekee sellaista, usein tajuamattaan. 1700-luvulle saakka Euroopassa, etenkin hoveissa aikuisetkin leikkivät. Siitä eteenpäin asia jäi pikkuhiljaa enemmän talonpoikaisväestön ja lopulta lasten toimeksi. Kunnes nykypäivänä tietynlaiset (näkyvätkin) leikkimisen muodot alkavat olla aikuisille taas hyväksytympiä.


Lopuksi: Tähänkin ominaisuuteen liittyy perinteinen arvostus sen mukaan onko diagnoosi tehty itse vai ei. Valitettavasti olen sikäli epätr00kvlt (Ei asiasana, tiedän,)että en torpannut asiaa omalta kohdaltani aivan täysin kun ensimmäisen kerran luin siitä, mutta sen verran moni lääkäri ja psykologi minulle asiaa tarjoili että en voinut sitä sivuuttaa. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ole varma miten paljon omalla kohdallani on kyse autismin kirjon diagnoosin ominaisuuksista ja mikä "vain" keskushermoston herkkyydestä. Olen kuullut että ne voivat esiintyä yhdessä ja erikseen mutta en oikein ole vielä päässyt selvyyteen siitä miten autismin kirjon häiriöön kuuluva aistiyliherkkyys eroaa keskushermoston herkkyydestä. Ehkäpä sekin minulle vielä jonakin päivänä selviää.

Näiden tunnelmien myötä Leikkitykki toivottaa potraa kesän jatkoa. Taputtakaa toisianne.