Itsetunto, tuo pörröinen ystävämme.

Olette varmasti törmänneet noin miljardiin eri versioon väittämästä että ihminen joka ottaa paljon selfieitä tai tällää itseään tai kertoo saavutuksistaan, on oikeasti epävarma.

Ehkä niin. Mikäs olisi seuraava askel?
Minkäslaista suhtautumista tällä noin niinkuin kalastellaan?
Onko ajatus että itse voi tuntea itsensä paremmaksi koska ei kuvaa itseään niin paljon?

Tuleeko se epävarma ihminen varmemmaksi kun siltä riisuu pois esimerkiski sen että se saa kuvata itseään?
Millä tavalla se sitten saa tulla itsevarmaksi? Olemalla jossakin kotelossa sillä tavalla että se ei näy eikä kuulu eikä ole missään interaktiossa toisten ihmisten kanssa?

Minä olen perkeleen epävarma ihminen. Minä en kylläkään kuvaa itseäni kovin paljoa koska se on vaivalloista. Otoksia pitää räiskiä noin yhdeksänkymmentä jotta siellä olisi ehkä yksi kelvollinen ja vaikka minä miten olisin omasta pärstästäni pitävä pikku undulaatti niin minä olen perkeleen huono valokuvaamaan. Siinähän menee koko helvetin päivä. Joten tämän perusteella minä olisin hyvin itsevarma. Se ei pidä paikkaansa.

Mutta on minullakin kompensaatiokeinoni. Minä puhun kovaa ja nauratan kaikkia. Ja minä en tee sitä sillä tavalla tietoisesti että "Nytpäs minä alan esittää tällaista ihmistä", se tulee joltakin sanattomalta tasolta. Ja jälleen kerran, minä en yritä olla siinä joku muu. Se on ehkä puolustusmekanismi mutta siinä on myös paljon sellaista mikä on liimattu kiinni minun persoonaani. Se on yhden, siinä tilanteessa toimivan persoonan osion suurentamista.  Siinä on hyvät puolensa ja se tuo turvaa. Taakaksi se muodostuu silloin kun en voi olla mitään muuta silloinkaan kun haluaisin.

Kuvitellaanpa että se otettaisiin minulta kokonaan pois.
Mitä minä sitten tekisin sellaisessa tilanteessa joka minua hermostuttaa?
Mitä minun kuuluisi tehdä?
Ei voi olla realistista että ihmisen pitäisi mennä ilman mitään psyykkisiä suojamuureja tilanteisiin joissa mieli ja keho viestivät vaaraa.

Otan yleensä tässä tilanteessa esimerkiksi työpaikkahaastattelun.
Yleensä ihmiset sanovat että "olisit vaan oma itsesi". Mutta sitten kun koittaa aika työpaikkahaastattelun, ne sanovat asioita joiden asiasisältö on "Valehtele oikeastaan ihan vitusti, älä ainakaan ole oma itsesi ja elehdi niin että olet iso ja haltuunottava ja itsevarma".
Mutta sitten mitään tällaista ei saisi tehdä silloin kun tuntee itsensä uhatuksi, vaikka sitä todella tarvitsisi. Sellaista pitäisi tehdä silloin kun sinusta tehdään arvio joka vaikuttaa hyvin pitkään otantaan jatkoa koskien. Olenkin jatkotuuminut että jos se työhön ottaminen tapahtuu tämän perusteella, milloin siellä duunissa saa lakata ESITTÄMÄSTÄ?

Olen maininnutkin jo olevani aspergeri.
Kaikilla aspergereilla ei ole tällaista mutta juuri minulla neuroatypaalisuus ilmenee erittäin vahvasti juuri siinä että minulla ei muutenkaan juuri ole mitään psyykkisiä suojamuureja paitsi kemiallisesti hankitut. Tästä syystä join nuorempana melko paljon.
Ihmisten negatiiviset tunteet tulevat kaikki heti ytimiin ja huomaan ne pienistäkin mikroilmeistä tai -asennoista. Usein saatan toki sitten tulkita niiden syyt täysin väärin. Ja kaikki tulevat samalla intensiteetillä. On vain on-off kytkin, ei portaatonta säätöä.
Minä vertaan sitä siihen niinkuin minulla ei henkisesti olisi ihoa ollenkaan. Siksi minusta on suunnattoman typerää kun ihmiset ripittävät toisiaan siitä että "tuo nyt vaan yrittää kohottaa tuolla itsetuntoaan". Madaltaako sitä pitäisi?
Niin kauan kuin se keino ei vahingoita ketään, niin miksi ihmeessä se olisi paha?
On se itsensä valokuvaamista, on se sitten pukeutumista, tai oli se sitten tapa puhua.
Minusta sellainen on paljon terveempää kuin itsensä juominen sementinohueen useana päivänä viikossa.

Eikä siinä kyllin. Minusta ihmisten pitää myös saada ottaa vastaan kehuja.  Ja kyllä, niin lapsellista kuin se olisikin (paitsi että minun mielestäni edes ei mutta tähän neuronormaalien meininkiin kuuluu että se pitää teilata) minä myönnän että minusta on hyvin tärkeää tulla kehutuksi (kun siihen on aihetta) ja toisekseen, olla kiinnostuksen kohde. Saatan kuulostaa hirvittävältä narsistilta mutta minusta me ihmiset elämme aivan liikaa sellaisessa kieltäymyksen kulttuurissa jossa ei saa olla tuollaisia tarpeita. Ne mielletään epäkypsiksi mutta sitten niitä ei saisi olla sellaisinakaan  ikäkausina kun ne olisivat iälle ominaisia. Kun ne puhkeavat, niitä aletaan kitkeä pois.
En halua paistatella KAIKKIEN kiinnostuksen kohteena. Joistakin ihmisistä alkaa soida hälytyskello ja he ovat peljättäviä. Ja joskus sama kiinnostus joka on yhdessä tilanteessa antanut voimia,  uuvuttaakin minua suunnattoman paljon. Mutta tehdä kaikki yksin puurtamalla ilman että voi ikinä sanoa sanoja joiden asiasisältö on oikeasti "Katso *vapaavalintainen auktoriteetti* miten hieno".
Pystyttekö te Oikeat Ihmiset sellaiseen?
Sitä minäkin. Ehkä teillä on huono itsetunto jos te ajattelette että pitäisi pystyä.
Ehkä jonkun pitäisi vaikka ottaa teistä semmoinen hirveän kiva kuva jossa te olette juuri sellaisia mitä haluatte näyttääkin olevanne ja sitten teidän ystävänne tulisivat vuoron perään ja kehuisivat teitä. Sitten te voisitte vähän pyryttää ja karautella edestakaisin asunnossanne koska innostuminen pitää purkaa motorisesti.

Paikallinen Narsissi kaatui miekkaansa

Minä ajattelen usein että minun on pakko olla narsisti.

Mitä enemmän ihmiset vakuuttelevat minulle että se ei pidä tai voi pitää paikkaansa ja että olen hyvä tyyppi, sitä enemmän hajoan ja sitä varmempi olen siitä että olen psykopaattinen narsisti. Koska narsistihan nimenomaan manipuloisi kaikki ajattelemaan juuri edellämainittua.

Minulle on itselleni kuitenkin täysin epäselvää millä perusteilla minä sitten määrityn narsistiksi. Syy ei ole siinä millä tavalla minä käyttäydyn, vaan siinä että psykopaattinen narsisti edustaa niin monen ihmisen silmissä ihan vain absoluuttista pahuuden muotoa. Minulla on usein tapana että omaksun itselleni omassa mielessäni sellaisen ihmisen statuksen, jopa kasvot ja fyysisen olemuksen joka on tehnyt pahaa. Siis mielessäni, vaikka ihan konkreettinen peilikuvan katoaminenkin oli kyllä asia jonka koin eräänä masennusjaksona vuosia sitten.

Toiseksi ainakin minun todellisuudessani ainoa lääke jota ihmiset psykopaattiselle narsistille voivat tarjota, olisi eristää hänet ihmisistä täysin.
Ajattelen että minun pitää ensiksi omatoimisesti eristää itseni tarpeeksi hyvin jotta voin sillä "ansaita" sen että luokseni tullaan. Ja jos paljastuisin narsistiksi, mikään määrä eristäytymistä ei riittäisi hinnaksi siitä että kukaan ihminen haluaisi tulla luokseni. Yhtä aikaa pelkään narsistiksi leimautumista, toisaalta myös haluan lyödä itseäni sillä mahdollisimman raskaasti.

Ajatuskaavani menee kutakuinkin siten että worst case scenario olisi että olisin narsisti. Joten ajattelen että muiden ihmisten todellisuus tai muuten vain todellisuus ympärilläni on se että olen narsisti. Tällöin, niin hyvää kuin ihmiset tarkoittavatkin ja niin vilpittömästi kuin he sen sanovatkin, minua eivät auta vakuuttelut siitä että en voi missään nimessä olla narsisti. Se kaikki menee moolokin kitaan. Ajatteluni löytää taatusti porsaanreijän. Se mikä minut yleensä rauhoittaa, on se että ajatus otetaan vakavasti ja aletaan työstää sitä sellaisena että ok, jos sinä olisit narsisti niin...
Eli rauhoitun vasta kun tästä pahimmasta vaihtoehdosta on edes hypoteesin tasolla todella TULLUT muiden ihmisten todellisuus. Koska silloin saan vastauksen sille, mitä tapahtuisi jos tämä pahin olisi totta.

On ehkä maailman typerin temppu minulta hakeutua tekemään mitään esittävää. Jotta voisin esiintyä niin etten tule hulluksi omatunnontuskista, minulla pitäisi olla täysin puhtoinen menneisyys ja henkinen rikosrekisteri. Eikä se ole. Joten en kestä ajatusta siitä että ihmiset pitäisivät minusta lavalla. Silti kiipeän sinne aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole vain kertaa tai kahta kun esiintyminen on pitänyt perua sen takia että olen mennyt niin päästäni sekaisin siksi että en ole kestänyt ajatusta että minunkaltaiseni ihminen saisi suosionosoituksia ja tuntisi itsensä niiden kautta hauskaksi, seksikkääksi tai myötätuntoa herättäväksi, millainen esiintyminen nyt sitten kyseessä onkaan.

Joka kerta kun joku taiteilija tai muusikko tai vastaava josta aika on jo jättänyt, saa osakseen kritiikkiä siitä miten hän on ollut siviilielämässään hirveä ihminen eikä hän ansaitsisi sitä että hänen taiteensa on esillä tai suuri yleisö pitää siitä, alan kiemurrella tuskallisesti tai jos rehellisemmin sanotaan, mieleni tekisi iskeä ruuvimeisseli kämmeneni läpi. Olen täysin varma että koska minäkään en ole elänyt moitteettomasti, minun taiteeni ei ansiaitse olla esillä missään olosuhteissa. Ja mietin voinko ehkä ostaa sitä seinä- hylly- tai näyttöruututilan ansaitsemista sillä että minusta tuntuu jatkuvasti pahalta ja vatvon kaikkia pahoja tekojani, vai onko ainoa asia mitä on enää tehtävissä se, että joko homman jostakin mahdollisuuden korjata mennyttä tai enää ikinä laita kynääni paperille tai kiipeä lavalle.
Minä en VOI päästää irti tästä syyllisyydestä. Ihmiset toki ajattelevat että siihen ei ole syytä mutta ajatellaanpa toisinpäin, jos minä EN tuntisi näin massiivista syyllisyyttä kaikista pahoista teoistani, ihmiset kyllä haluaisivat minun tuntevan.
Lisäksi minut saa jokseenkin sekopäiseksi se että ihmiset jotka eivät vain TIEDÄ mitä kaikkea olen onnistunut tekemään, pitävät minua hyvänä ihmisenä.

Ja NYT pääsemme sinne oikeaan asiaan tämän ronkumisosion päätteeksi!

Ehkä minä todella nimittäin olenkin narsisti.
Psykoterapeuttini otti esille tällaisen asian että on olemassa käsitteet "paksunahkainen narsisti" ja "ohutnahkainen narsisti".
Minusta nuo termit ovat sikäli aika huonoja että ne eivät kuvaa kovin hyvin sitä mitä ne tarkoittavat, "ohutnahkainen narsisti" kuulostaa sellaiselta hörsöltä joka manipuloi muita ja kaikki pitävät sitä hyvänä tyyppinä vaikka se kiduttaa henkisesti lähimmäisiään ja paksunahkainen taas sarjamurhaajalta. Mutta ne eivät tarkoita sitä. Nyt siis tarkkana.
"Paksunahkainen narsisti" tarkoittaa tätä perinteisempää nykypäivänä narsistiksi miellettyä ihmistä. Joka manipuloi ja leikkii ihmisillä eikä näe että hänessä olisi mitään vikaa.
Tämä ohutnahkainen taas uskoo kaiken pahan johtuvan itsestään ja haluaa rankaista itseään. Mutta on narsisti nimenomaan siltä osin että ajattelee kaiken pahan ja läheistensä kokeman pahan johtuvan itsestään, hänenkin maailmansa siis tietyllä tavalla pyörii vain hänen itsensä ympärillä mutta se osio on lähinnä helvetti joka siinä vetelee peikkotansseja. (Edit: on huomautettava että tämä ohutnahkainen versio kykenee esimerkiksi tuntemaan empatiaa eikä oikeastaan edes osaa manipuloida sen enempää kuin tavallinenkaan ihminen mutta hänenlaisensa ajattelee (pääasiassa pahoja) asioita ensisijaisesti itsestään johtuviksi.)


Ohutnahkainen narsisti esimerkiksi voi ajatella koulutovereidensa poissaolojen johtuvan siitä että hän on itse aiheuttanut ne omalla hirveydellään. Aivan sama vaikka on norokausi, mitä sillä voisi olla tekemistä asian kanssa. Kuultuani tästä saatoin rauhoittua huomattavasti sillä nyt on tavallaan mahdollista se että pahin mahdollinen todellisuus ottaa paikkansa mutta että se ei tarkoitakaan äärimmäisintä rangaistusta jonka toimeenpanosta vastaisin vain minä itse mutta siitä lipsuminen tarkoittaisi jonkin Big Otherin langettamaa lisärangaistusta.

Paavo Haavikko kirjoittaa minulle hyvin tärkeäksi muodostuneessa Kullervon tarinassa "Itseni täältä löysin taikka tapasin joka oven takaa, joka portin perästä". Lause on toki kovin monitulkintainen eikä välttämättä tarkoita juuri sitä mitä minä ajattelen mutta yleensäkin tulkintoja on niin monta kuin tulkitsijaakin.
Minulle tuo sitaatti summaa oikeastaan kaiken mistä tässä "ohutnahkaisessa" narsismissa on kyse. Menen minne tahansa, tapaan kenet tahansa, aina katson lopulta vain peiliin enkä saa kontaktia toiseen ihmiseen. Jos muilla on paha olla, näen omat vikani. Yritän korjata heidän oloaan tulemalla itse toisenlaiseksi, paremmaksi. Vaikka asiat eivät liittyisi laisinkaan minuun. Se ei tietenkään valkene minulle itse tilanteessa että asiat voisivatkin johtua jostakin muusta. Asiaa hankaloittaa se, että jos jollakin joka on tilanteesta tehnyt hankalan, on minun kansani jokin yhteneväisyys (Sukupuoli, ura, yhdistystoiminta jne) katson että kuulun hänen kanssaan kuitenkin sellaiseen tajunnalliseen kollektiiviin että kritiikki häntä kohtaan on yhtä kuin kritiikki minua kohtaan ja myöskin minä voin ottamalla kritiikistä onkeeni ja parantamalla itseäni, ylikirjoittaa hänenkin tekonsa. Ja myös että minulla on siihen velvollisuus koska minähän olen yhtä. Muistan ensimmäiset tällaiset ajatukset ajalta kun olin nelivuotias. Epävakaapersoonallisuushäiriöisille on kuulemma tyypillistä identiteetin pirstaleisuus ja epävarmuus. Minä olen aina ollut sikäli identiteetissäni kiinni että minulla ei ole ollut mitään semmoisia kausia että olen yhdellä viikolla punkkari, toisella hippi ja kolmannella metallisti. Mutta minun identiteettini häilyvyys ilmenee tällä toisella tavalla. Minä olen kaikki ja kaikki ovat minä.

Kuvaavaa on myös se, kuinka (Edelleen Haavikon Kullervon tavoin) koen tarvetta olla itselleni kaikkea vanginvartijasta pyöveliin. Joskus, kun pysty(i)n sellaiseen, rakastajakin. Minun oma identiteettini on vuotanut osaksi muiden maailmaa mutta myöskin koko maailma on tulvinut minun identiteetikseni. Tunne on perverssi, eikä sellaisella mukavalla tavalla.

Typerintä on kuitenkin se etten voi olla itselleni se mitä eniten tarvitsisin, eli se joka minut vapauttaa näistä tuntemuksista.

On aika ensimmäisen blogipostauksen

Olisi ehkä turhaa kertoa mitä aiheita meinaan käsitellä blogissani koska kuitenkin ajaudun puhumaan jostain aivan muusta mistä ensin jalosti päätän. Kuten vaikkapa miehestä joka hakkasi itsensä ulos lumeen jääneestä railosta paskasta tehdyllä taltalla. (Näen että tämä alkaa hyvin. Jätän teidät myös miettimään oliko paskatalttamies se alkuperäinen aihe jota aiottiin käsitellä, vai se johon ajatukset kenties voisivat harhailla.)

Joka tapauksessa lienee hyödyllistä kertoa hivenen itsestäni. Olen tällä hetkellä Oulussa vaikuttava poikkitaide-eläjä. Taiteen vastapainoksi hakkaan ystäviäni miekalla (Ei bofferi, tämä on minulle tärkeää!) perjantaisin saaden toki itsekin osani.
Syy blogin pitämiseen on se etten jaksa aina valittaa facebookissa. Mitä ilmeisimmin jotkut ihmiset saavat ronkumisestani jotain irti mutta kaikkien päivää ei ehkä piristä viidestoista ahdistus- ja ylianalysointipostaus. Pyrin siirtämään sen kaltaisen "filosofoinnin" tänne, aika näyttää missä määrin onnistun. Luultavasti kötisen myös miekkailusta, elävöitystapahtumahommista ja siitä millaista on olla eri taide- ja muissa lokeroissa ihmisenä joka on aspergeri ja sukupuoleltaan peruna tahi virranjakajan kansi. Toisaalta en tiedä millaista olisi olla toisenlaisena vastaavissa hommissa koska en ole koskaan kokeillut olemista kenenäkään muuna.

Toistaiseksi kommenttiosio on käytössä mutta minä sanon jo tässä vaiheessa että tulen olemaan todella laiska moderoimaan sitä ja saatankin laittaa sen pian suosiolla siksi pois. Jos teillä on jotakin oikein debattia herättävää asiaa, toivon että ette sano mitään tarpeetonta. Tällä tarkoitan sitä että esimerkiksi nyt sukupuolesta puhuttaessa joka ikisessä keskustelussa käydään suunnilleen samat argumentit läpi. Ei siitä ole mitään hyötyä kenellekään, tekin saatte helpommin vain peräpukamia ja vatsahaavan. Eri mieltä saa olla mutta miettikää onko joku jossain sanonut jo sen mikä teillä on mielessänne. Kuten vaikkapa taisteluhelikopteriargumentin.

Niin ja mistäkö näin omituinen nimi blogille?
Mummulassa oli aikoinaan lasna ollessani satukirja nimeltä Saapasjalkakissan kertomuksia. (Aivan hyytävä opus kerrassaan, päitä putoili enemmän kuin Game of Thronesissa mitään ulokkeita yhteensä mutta siitä toiste.) Saapasjalkakissan kertomuksien takakannessa oli listattu muita saman painotalon lastenkirjoja joista viimeinen oli Häijy leikkitykki. Olisin aina halunnut lukea sen ja saada kirjan itselleni mutten saanut. Toisinaan leikin sinisellä Duplokanuunalla kaikenasteisia selkkauksia joita häijyn leikkitykin toimista olisi voinut aiheutua. Kuitenkaan en mieltänyt sitä aivan diktaattorimaisen ilkeäksi vaan lähinnä joksikin kepposmaakariksi jonka viimeisin veto menee yli ja sille kostetaan jollakin tuomasveturimaisella tavalla.

Havaitsen ajatusten sirontaa, paras lopettaa tältä erää tähän.