Leikkitykin miestenviikkokötinä

Nytpä se on näköjään miestenviikko. Mietin pitkään puhuisinko aiheesta laisinkaan koska tällä on tosi suuri vaara kuulostaa MRA-shitiltä (Eli men's right activist jotka nimestä huolimatta pakkavat olemaan enemmän sovinistiaktivisteja. Jos joku ei tiennyt.) enkä halua sitä enkä sitä myöskään aja takaa. En syytä pian kuvaamastani hankaluudesta naisia tai feministejä enkä ole sitä mieltä että feminismi tai tasa-arvo olisi mennyt liian pitkälle, vaan lähinnä että meidän sukupolven lisäksi ihan saatanan monta polvea olisi tarvinnu ihan saatanan monta tuntia terapiaa. 

Vituttaa myös puhua transihmisenä, jotenkin huomaan ajattelevani että minun pitäisi jättää tämä "oikeille" miehille koska en ole "tarpeeksi trans", en ole vielä siis kerinnyt kokea mitään ruumiillisia muutoksia ja on epäselvää uskallanko siihen edes ryhtyä koska en halua satuttaa perhettäni. 

Mitä minä olen havainnut silloin kun olen sitten saanut katsella maailmaa "mies"lasien lävitse: (En ole tehnyt niin koko elämääni mutta toisaalta olen huono antamaan naisnäkökulmaakaan sillä suuren osan elämästäni olen ollut vain seinänrappausta ihmettelevä aspergerkuupo joka on eksynyt jonnekin omiin kristallikaupunkeihinsa joten se miten suodatan tätä maailma on ollut melko vähän sukupuolipainotteista.)
Joka tapauksessa:

Yhteiskunta tarjoaa hirveän paljon ristiriitaisia viestejä. Katsotaan että miehen olisi hyvä osata antaa läheisyyttä ja ilmaista sen kaipuuta. Samalla median tarjoama referenssimateriaali joka koskee läheisyyttä, yleensä puhuu vain läheisriippuvaisuudesta, olivat kyseessä ihan miehet tai naiset joten minulla ei ole ainakaan mitään kärtsää siitä mitä minun tai muiden on normaalia haluta ja mitä ei.

JA jos jokin on epänormaalia, parannuskeinoksi löytyisi varmaan jokin muu kuin itseni eristäminen muista ihmisistä, vaikka se joskus peruskoulun ylästeella alkoikin vaikuttaa kohtuuhyvältä strategialta ja luisun siihen säännöllisesti yhä. Mutta kun se näytti hyvältä paperilla, enhän ainakaan voisi tehdä virheitä. 

Toisekseen, miesten pitäisi uskaltaa itkeä. 

Minut on kasvatettu naisena vaikken edelleenkään itseäni sellaiseksi koekaan. Jos nyt joku tässä välissä kerkesi unohtamaan kun ihmiset joskus sen melko nopeasti unohtavat. 
En siltikään halua itkeä muiden nähden jos minusta tuntuu pahalta. Voin itkeä musiikille ja sen saa nähdä selvinpäin ehkä kaksi ihmistä maailmassa. Kyse ei ole siitä etten "saa näyttää olevani heikko". Kyse on siitä että minulla on helvetin huonoja kokemuksia itkemisestä. Nuoruudessani se tarkoitti sitä että päästin itseni semmoiseen tilaan että minun piti valehdella omaksi tappiokseni enkä halua sellaista enää koskaan. Kyllä se auttamatta vastaan tulee mutta yritän pitää sen minimissä. Toisin sanoen, minulla ei ole ongelmaa sen kanssa että olisin heikko koska se on samanlainen fakta kuin että taivas on sininen. Mutta mulle on helvetinmoinen ongelma se että se heikkous sahataan tiettyyn muottiin ja tulkitaan johtuvaksi tietyistä asioista eikä mulla ole siihen mitään sanomista. 

Ja sama juttu ongelmista ja tunteista puhumisen kanssa. En minä pelkää sitä että paljastuisi etten ole vahva sillä se on jo paljastunut kaikille. Minä en puhu sen takia että kokemukseni mukaan odotettavissa on samaa settiä kuin itkemisenkin kanssa.

Luotan vain harvoihin ihmisiin. Tarpeetonta sanoakaan ettei psykiatrisen alan ammattilaisuus tee ihmisestä vielä minun silmissäni luotettavaa.  Muutamia hyviä ammattilaisia kohden olen kohdannut sellaisia torspoja ettei mittää rotia. 

Tähän kuuluisi väliotsokko mutta kun niitä penteleitä on aina niin vaikea keksiä.

Jos lähdettäisi siitä että tohtisi ensin vaikka semmoisessa tilanteessa jossa psyyke vetää silmään "taistele, pakene tai jäädy"- reaktion, noudattaa edes jotain noista luonnollisista impulsseista eikä joutuisi tappelemaan sitä vastaan, niin katteltaisko sitten vaikka sen jälkeen niitä puhumisia ja itkemisiä. 

Tungen itseäni tahallani traumaattisiin tilanteisiin koska vaikka on 2020- luku, minulle selvisi vasta 36- vuotiaana että täysikasvuiset miehetkin voivat pelätä myös sellaisessa tilanteessa jossa taivaalta ei sada napalmia. Olen ajatellut etten "ansaitse" olla mies koska pelkään ja että pelko todistaa ettei sukupuolikokemukseni ole oikea. Olen ajatellut että se johtuu autismin kirjolle sijoittumisestani mutta sitä on vaikea kertoa muille koska olen sillä tavalla "highly functioning" että puhun normaalisti ja tungen omituisia sivistyssanoja joka paikkaan joten minulla voi olla vaikea käsittää olevan tosi omituisia rajoitteita ja piirteitä. Ja muutenkin tuntuu että pelaan liian herkästi autismikortin koska koen se on yliedustettuna transrintamalla ja pitäisi vain kestää.

(MRA-siiven argumentti siitä miten kaltaiseni on betamies joka ei ole löytänyt vain sisäistä alfaansa, on luokattoman typerä. Tulen olemaan viallinen yksilö maailman tappiin saakka, olin sitten mies tai nainen tai mikä tahansa muu pikkulusikkainen. Yhtä hyvin voisi sanoa ihmiselle jolta puuttuu jalka että se voi löytämällä sisäisen alfansa kyllä kasvattaa uuden ja koko retoriikka tökkii muutenkin. Olettaen että heidänlaisensa nyt ylipäänsä tunnustaisivat minut muuksi kuin naiseksi.)

Minulle tuli oikeasti yllätyksenä että isäni ja veljeni voivat tuntea pelkoa. Minulle tuli yllätyksenä että miespuoliset ystäväni voivat tuntea pelkoa. Eivätkä siis vain säikähtää vaan oikeasti pelätä. Se ei kuitenkaan laskenut heidän statustaan minun silmissään vaan ehkä jopa helpotti omaani. Kuitenkin se laittoi minut miettimään että tällaisia asioita odottaisi kuulevansa yhdeksänvuotiaan suusta. Eikä nykyaikana ehkä niinkään vanhan, mutta minä olen, kuten mainitsin 36 enkä alakouluikäinen lapsi. Ja tähänkin mennessä vain pintakerros tajunnastani on käsittänyt sen. Sinne syvempiin kerroksiin se ei ehkä uppoa kirveelläkään. 

Jonkun mielestä miespuolisen henkilön arkuus tai epävarmuus voi toki olla söpöä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienempi on todennäköisyys että sellainen piirre minussa olisi kenestäkään erityisen suloista vaan pelkästään turhauttavaa ja vastenmielistä. Pystyin joskus olemaan sinut asian kanssa kun se meni nurouuden piikkiin mutta mitä enemmän ikää minulle tulee, sitä enemmän ajattelen että jos en kerran ole syntynyt lihaksiaan esitteleväksi Gastoniksi, minun kuuluisi vähintään muistuttaa Disneyn Mulan- piirretyn keisaria joka laukoo lakonisia sananlaskuja hunnipäällikölle joka uhkaa paloitella hänet. 

Olisinhan minä mielelläni itsevarmempi ja vahvempi mutten oikein osaa sitäkään. "Naisena" ollessani sain sentään osalta ihmisistä positiivista palautetta tietystä räväkkyydestä (Vaikka pelkäänkin samoja asioita kuin yleensä viisivuotiaat, minusta lähtee joskus varsinkin kännissä kova ääni ja kiroilen vitusti joten jotkut tulkitsevat sen räväkkyydeksi vaikka se on vain kyvyttömyyttä impulssikontrolliin.)

Joka tapauksessa minulle on helvetin epäselvää miten tulla vahvaksi miehenä ilman että olen pitelemätön tuhomasiina joka satuttaa kaikkia. Ne asiat jotka tekivät minusta "naisena" "vahvan" (heh, minä vahva, heh), eivät ole enää hyväksi katsottuja. 

Koska naisia on pitkään työnnetty seinänrakoon ja heidän on pitänyt olla kilttejä, useat naiset voivat hyvin tehdessään jotain täysin päinvastaista. Ja minäkin saatoin voida hyvin sellaisesta joskus mutta enää se ei ole hyvä asia. 

Toinen päämäärätön väliotsikko

Toksinen maskuliinisuus on kovasti päivän sana. En ala ronkumaan että yhyy yhyy, missäs on toksinen feminiinisyys koska joka ikinen tajuaa että myrkyllisiä elementtejä on kaikenlaisissa yleistyksissä. Mutta kaipaisin ihan vain sitä että voisin olla hömelö autisti ilman että se katsotaan sortavan sukupuolirakenteen ylläpitämiseksi. Voin pyytää anteeksi sosiaalista kömpelöyttäni jos se jotakuta satuttaa mutten tahtoisi että sen katsotaan johtuvan jostain mistä se ei johdu. Tai ettei minun tarvitsisi miettiä sellaisia asioita kuin että ansaitseeko minun kerran viidessä vuodessa esillä oleva taiteeni olla esillä vai pitäisikö antaa tilaa, saanko minä keskeyttää toisten puheen jos havaitsen olevani seurassa jossa suunvuoron saa vain keskeyttämällä, saanko minä esiintyä, ja saanko ylipäänsä olla huomion kohteena. Ja keiltä minä loppupeleissä pahimmin vien tilaa? Naisilta vai cismiehiltä?

Huomatkaa ettei pointtini edelleenkään ole se että miehet ovat niitä todellisia sorrettuja yhteiskunnassa. Sellaisen väittäminen olisi näköalatonta. Yritän sanoa että se mikä itseäni ahdistaa, ovat ristiriitaiset ohjeistukset ja se että ratkaisut pakkaavat sulkemaan toisensa pois. Koska olen taipuvainen masennukseen ja syyllistymiseen, alan sitten pyöritellä päässäni tuollaisia triviaaleja ja retorisia pikkuasioita kuin että saako taiteeni olla esillä ja kun sitä on tarpeeksi, siitäkin saa kyllä muodostumaan yhden suuren pyörteen. Jotkut ihmiset kyllä peräänkuulluttavatkin sellaisia knoppeja mutta en halua edelleenkään leimata sitä feminismin tai edes "nykyfeminismin" piirteeksi tai ongelmaksi, minusta se on retorisuutta joka lipsahtaa helposti hiustenhalkomiseksi vaikka kaikelle retoriselle fiilaamisellekin maailmassa on toki jokin paikka, sen paikka ei myöskään ole kaikkialla. Toivoisin että se paikka ei olisi niin usein minun päässäni.

En kaikesta huolimatta kuitenkaan aina tiedä miten päin olla, ja valitettavasti luulen ettei sitä minulle oikein osaa selittää kukaan muukaan. Ainoa ratkaisu missä on edes vähän järkeä, on kai vain se että yrittää mahdollisimman paljon olla yksilö tietyn ryhmän osasen sijaan. Sellainen onnistuu jossain määrin mutta jossakin vaiheessa tulee kuitenkin niputetuksi johonkin missä kuuluisi täyttää tietyt kaÿttäytymismallit. 

Nonii, sanokaa te cismiehetki jotaki nii ei vaan minun puheenvuoroksi jää. Älkääkä lukeko vanhempia kirjotuksia, paskoja ne on kumminki. Ja toistavat itseään.

Herkkis miekkamiehenä

     En näköjään pääse eroon aiheesta johon käytin viime postauksessakin infernaalisen määrän palstamillimetrejä mutta aihe on määrittänyt minua niin voimakkaasti että ruodin sitä kerta toisensa jälkeen pakostakin. Joka tapauksessa postauksen edetessä käsittelen iloksenne myös viikinkimiekkailua ja muinaistekniikkakökkäjäisiä.

Empatian perskelehän se siellä taas

    Herkkyydestä puhuttaessa nousee yleensä aina esille kaksi asiaa. että herkkyys on sitä että itkee helposti ja kun sitä sitten eksytään pitämäan voimavarana, se on sitten sitä että on sillai niinku tosi empaattinen. Minä saan suoraan sanottuna keripukin jos vielä kuulen jälkimmäisen, tosin se on ihan oma ongelmani. Empaattisuudessa ei ole mitään väärää, ihmiset vain eivät vieläkään ymmärrä mitä se sana tarkoittaa. Ajatellaan että se on sitä että varoo ettei kellekään tule paha mieli ja siloittelee kaiken kivaksi, halusivatpa muut tai eivät. 

    Olen sanonut varmasti sata kertaa tämän asian mutta mielestäni tätä ei voi tarpeksi toistaa ja alleviivata: Empatiassa kyse on siitä että osaa asettua toisen ihmisen asemaan (kukaan ei voi tietää saumattomasti miltä toisesta tuntuu mutta edes saada osviittaa.) Minusta empatiaa tarvitaan esim. siihen että näkee millä tavalla kukin voi revetä berserkiksi ja mitä siinä tilanteessa on tehtävä itselle ja muille tapahtuvien vahinkojen minimoimiseksi sitten kun paska lentää tuulettimeen. Vihasin nuoruudessani kroonisesti väittämää että empaattinen ihminen ei voi esim. antaa toiselle potkuja koska siitä toisesta voisi tuntua pahalta. Asiasta teki vielä ärsyttävämmän se että asiasta tehtiin sukupuolikysymys. Minusta tuntuu että saan jokun määrittelemättömän kohtauksen joka kerta kun kuulen tämmöistä. Empatiaa tarvitaan siihen että kun joutuu antamaan ne fudut toiselle, osaa jo varautua siihen että toinen esim. alkaa syyllistää tai saa paskaraivarit ja nakkelee puolet toimiston irtaimistosta mäkeen mennessään tai aiheuttaa jälkikäteen ongelmia mustamaalaamalla potkut antanutta instanssia. Jotta näkee että tilanne ei lopu siihen omaan lauseeseen kun päättää erottaa jonkun.

    Se miksi muutun henkisesti tuhkaksi kuullessani tämän empatia-aspektin, on se että olen koko elämäni ajan määrittynyt käytännöllisesti katsoen vain sen kautta, ja nimenomaan tuon väärinymmärretyn version kautta ja minun on pitänyt olla koko ajan olla käytettävissä sen kautta. Ja kyllästyin siihen perinpohjaisesti jo alle kouluikäisenä. 

    Vaikka minusta tuntuu pahalta kun ihmisistä tuntuu pahalta, minulla ei ole esim. ollut kovin suurta hoivaviettiä ikinä joten se vastentahtoinen tunkeminen siihen karsinaan koska "sähän olet niin empaattinen" alkaa pitkässä juoksussa tuntua samalta kuin hukkuminen.

    Tässä päivänä muutamana kuulin kerrankin aiheesta jotakin järkevää sanottavaa. Että herkkä ihminen usein kadottaa vahvuutensa yrittäessään sopeutua. Tottakai juuri se artikkeli meni minulta sitten ohi koska tein jotakin muuta siinä hötäkässä mutta ainakin jokin pieni toivo nosti päätään että aijotaanko tästä sanoa kerrankin jotain uutta. 

Fiksumman ei tarvitse antaa periksi

    Toisin kuin voisi luulla, en ole ollut koko elämäni ajan tahdoton nyynä. Olin sitä lapsena ja olin sitä aikuisena mutta välissä oli kausi jolloin asiat etenivät ihan lupaavasti. Herkkyys oli läsnä silti silloinkin kun kykenin olemaan oma itseni ja taistelemaan.

    Lapsena ajattelin että sillä ei ole väliä ovatko aikuiset oikeassa vai väärässä, heidän perusteluihinsa on vain pakko alistua. Aikuistuttuani taas pidin alistumista velvollisuutenani vaikka perusteet ja vaatimukset sille eivät olisikaan totta. Jotta säilyisi se kuuluisa status quo ja rattaat nyt jotenkin pyörisivät. Ja ne pyörivät lopulta totalisen jumiin. 

    Tänä kesänä osallistuin erään muinaisteknikkoystäväni privaattina kavereilleen vetämälle katso ja opi -tyyppiselle viikonlopulle jonka tarkoitus oli nylkeä, parkita ja värjätä eläinten nahkoja. 

    Miksikö? Siksikö että minun pitäisi todistaa jotain? Nylkeminen ei ehkä kuulosta kovin herkälle soveliaalta toimelta.

    Oikeastaan halusin mennä etsimään sitä mitä voisin olla, en pakottaa itseäni asioihin joita en kestä. Tiesin ettei mitään ole pakko tehdä. Ajattelin että jos minua alkaa oksettaa, minä oksennan johonkin kuusen juureen tai ojaan ja sillä hyvä. Jos minua alkaa pyörryttää, katson jatkanko vai lopetanko. Tiedänpähän sitten mitä en kestä. 

    Ulkoilma ja hyvä seura joka vei ajatuksia muualle sopivissa määrin tekivät sen ettei minulla tehnyt pahaa kuin parissa kohdassa jossa sain vähän nieleskellä pitkää sylkeä mutta siitäkin selvittiin. Ja silkka faktahan on että näin ja haistoin siinä eläimiä preparoidessani paljon asioita jotka eivät olleet mielestäni miellyttäviä, en minä siitä valehtele, mutta sain myös hienoja lopputuloksia ja kädentaitoni karttuivat. 
 Tästä huolimatta pelkään luultavasti maailman tappiin saakka verikokeita. Kaikkea ei voi saada.

    Toinen vastaava on pitkäaikaisin harrastukseni eli viikinkimiekkailu. Vietin viime viikonlopun sisarkaariten "kokoontumisajoissa" Muhluniemellä. Mietin ensiksi pitkään lähteäkö vai eikö sillä kehittelin taas jo orastavaa loppuunpalamista. Vaikka leirielämä ulkoilman ja säännöllisen ruokailun kanssa tekeekin yleensä hyvää, matkustaminen yleensä varastaa kihveleitä ja kahveleita seuraavalta viikolta ja minun pitäisi tehdä töitä joista saa rahaa, vallankin kun edellinen miekkailureissu oli tehnyt aikamoisen loven lompsaan. Olen kuitenkin iloinen että lähdin. Oli hauskaa otella uusien ihmisten kanssa. 

    Parhaimmillaan miekkailussa lähtee hetkelisesti pois päältä tämä kuuluisa "viisaampi antaa periksi" ohjelmointi joka on valitettavan usein varsin krooninen ihmisille jotka on kasvatettu naisina mutta eipä se tavatonta ole vaikka asia olisikin toisin. Ja varsin usein sitä korostetaan niille jotka ovat jo valmiiksi arempia ja periksiantavampia, (En muista koskaan käyneen niin että möykkäävämpi ja dominoivampi osapuoli saisi kuulla että "eihän tuo nyt mitään ole, älä ylireagoi")koska auktoriteetille on helpompaa että vallitseva tilanne ei muutu miksikään. (Toki joskus esim. vanhemmat tai opettajat voivat olla yksinkertaisesti niin väsyneitä tai muuten resurssipulaisia etteivät voi ajatella koko elämänmittaista janaa siitä hetkestä, että en minä sikäli syytä. Tietenkin ehkä sitten kun voimavaroja on, voi lapselle sanoa asioita jotka eivät tue tätä ohjelmointia.Ja kun puhun ohjelmoinnista, en koskaan tarkoita että se olisi yhden tai kahden ihmisen aikansaannos, näissä on yleensä mukana kokonainen yhteisö koska vallitsevat asenteet ovat mitä ovat. Eivätkä läheskään kaikki ylläpidä sitä tietoisesti.) 

    Tästä huolimatta minun pitää yleensä joka ikisen taisteluparin kohdalla ajatella uudestaan ja uudestaan että minun velvollisuuteni EI ole hävitä. 

    Pidän vastustajista jotka ovat vähän itseäni isompia ja sellaisia jotka käyttävät kunnolla voimaa sillä silloin pelkään vähiten rikkovani heidät ja tunnen että minulla on perusteet käyttää voimaa. Viikonlopun leirillä oli kuulemani mukaan paljon vasta-alkajia ja halusin ottaa asiakseni etten häviä tahallani vaan että vähennän ainoastaan voimankäyttöä, en sitä menevätkö iskut perille. Muutenhan minä teen heille karhunpalveluksen. Minusta tulee helposti liian varovainen niin etten itse edes huomaa.

    En tiedä onnistuinko täysin mutta nyt se on ainakin muuttunut teoiksi epämääräisen taustalla luumuilevan perstuntuman sijaan. 

    Onnistuin rynnimään myös itseäni huomattavasti isompien vastustajien päälle. Asia jota välistä ryhdyn tiedostamattani välttelemään. Homma tosin jäi minulta vähän lussuksi mutta toisaalta lopputulos oli tärkein. Paradoksaalisesti tämä "ethän sä vaan riko tota"- ohjelmointi iskee kehiin myös itseäni huomattavasti isompien kanssa. En tiedä miksi. Yritän päästä siitäkin eroon sillä kyllähän nyt jokainen haluaa otella kunnon vastuksen kanssa.

    Miekkailun myötä minulle on tullut halu kehittää itseäni fyysisesti. Joten pahoitteluni, kärsimys jalostaa-tyypit, siinä eivät onnistuneet esim. koulukiusaajat tai ihmiset jotka haukkuivat fyysistä habitustani. Silloinhan minä olisin tehnyt heidän mielensä mukaan ja vahvuuteni olisi ollut heidän taskussaan. Halusin vetää oikein vielä överimmäksi kaiken mitä he pitivät rumana ja haukkumisen arvoisena. Oli sentään minun omaani olla tampererokkarin näköiseksi sudittu piippurassi joka kävelee cooperin testin farkuissa.

    Minä haluan olla vahva ystävieni vuoksi. Tietenkin kaikista parasta olisi jos haluaisin olla sitä sen lisäksi myös itseni vuoksi mutta mennään nyt tällä tavalla asteittain. 

Heikko saa olla mutta pitääkö sen olla päätepiste?

    Rikoin keväällä nivelsiteen nilkastani ja jalan kuntoutuminen on kestänyt. Viikonlopun kokoontumisemme oli järjestetty pellolla joten kaikki jalan pienet lihakset saivat sitä mitä ovat kipeästi kaivanneet. Tosin en uskaltanut juosta muhkuraisella pellolla täydellä intensiteetillä. Joka tapauksessa festarin jälkeen kävin jo hölkällä jokirannassa antaakseni jalalle tasaisesti sitä mitä se tarvitsee. Jotta nämä rikkumiset eivät tulevaisuudessä jäisi kroonisiksi.  Maastolenkkeily ei jäänyt "pitäis varmaan joskus"- ajatukseksi. Toteutin sen. Olen myös väen vängällä yrittänyt muistaa syödä suunnilleen tiettyinä kellonaikoina etten unohtuisi vain juomaan kahvia töiden tai muun käsilläolevan asian ohessa, tunkisi verensokerin laskiessa naamariini lähintä ruoaksi tulkittavaa ja viettäisi loppupäivää täristen kuten helposti käy.

    Minua ei tarvitakaan olemaan huonompi kuin muut jotta kaikki muut voisivat tuntea olonsa hyväksi. Minua tarvitaan olemaan hyvä. Haluan antaa sen tälle miekkailuyhteisölle. Välillä kehitys on tuskallisen hidasta sillä Hämeenlinnassa aikaisemmin kesällä "kuolin" kaksi kertaa vahingossa vaikka voitin. Olin vain niin ehdollistunut häviämiseen. Kuten jo edellä sanoin, se on ajateltava joka kerta erikseen pois. 

    Keskustelu herkkyydestä tuntuu vellovan pitkälti sen ympärillä saako vai eikö saa itkeä tai olla heikko. Varmasti tärkeitä nekin asiat. Jos voisin yhä itkeä muuten kuin kuullessani musiikkia, en ehkä reagoisi lamaannuttavammilla tavoilla ja voisin säilyttää esim. toiminta- ja puhekykyni pelottavissa tilanteissa. Ja jos ihminen menee heikoksi, hän ei tule sen vahvemmaksi sillä että peittelee asiaa ja rikkoo itseään lisää, kaikki menee vain vielä hirvittävämmällä tavalla päin prinkkalaa. Hän tarvitsee apua jos sitä vain on saatavissa. 

    Mutta kovin vähällä on puhe siitä miten herkkä ihminen voi kehittää ja löytää vahvuuttaan. Toivon löytäväni omat tapani ja siinä sivussa itseni jonka kadotin kauan aikaa sitten mutta joka on todistettavasti olemassa. Ja että keinoistani olisi kenties muillekin hyötyä vaikkei kaikkien tarvitsekaan tehdä juuri samaa kuin minä. Siksi tämäkään tuskin jää viimeiseksi postaukseksi aiheesta. Mutta toisaalta jos haluatte mielummin lukea juttuja rakettimoottoreiden polttoainejärjestelmästä tai vaikkapa bruttokansantuotteesta niin minun on ehkä sillä tavalla lempeän jämäkästi ohjattava teidät jonkun toisen julkaisun pariin.

Kötinää herkkyydestä

Olen ollut tauolla noin vuoden. Ne noin 3-4 tekstiä joista olette saaneet tähän mennessä "nauttia"(Oho, niitähän olikin kymmenisen, en ollutkaan niin saamaton kuin luulin!) tulivat kirjoitetuksi melko sekopäisenä ajankohtana. Minulle sopimaton lääkitys oli lanannut välittäjäaineeni aivoista melko nollille ja siitä toipuminen on kestänyt osapuilleen kaksi vuotta, tosin täytyy sanoa että sen verran sumuinen kyseinen aikajana on ollut etten voi olla edes varma sen pituudesta.
Olen oikeastaan jo pidemmän aikaa voinut paremmin mutta minua hävetti niin kovasti kaikki mitä olen tänne suoltanut etten pitkään aikaan kehdannut kirjoittaa enää lisää. Painiskelinkin sen kanssa olenko sillä tavalla tyypillinen tapaus että jaksan kirjoittaa puolisenkymmentä postausta ja kyllästyn, vaiko niin sekaisin että jatkan sekopäisiä höperehdintöjäni. Totesin kuitenkin että ei kai sille mitään voi jos kirjoittaa sellaisessa mielentilassa ettei voi hyvin ja yrittää kirjoittamisella jäsennellä kaikkea mitä itselle tapahtuu. Elämä jatkuu.


Ja sitten itse aiheeseen.
Olette varmaan osapuilleen jokainen törmänneet jo tähän mennessä sellaiseen käsitteeseen että n. 20% väestöstä ovat keskushermostoltaan herkimpiä kuin ne loput 80%.

Joka kerta kun törmään edellämainitsemani kaltaiseen artikkeliin, mietin että miten, MITEN minä voisin lopulta selittää asian niin että tämä suurempi väestönosa käsittäisi mistä on kyse. Ja todennut että vaikka minä hakisin kuun taivaalta, kasvattaisin riikinkukon pyrstön ja esittäisin asian nukketeatterin keinoin, niin sen avaaminen olisi jumalattoman työn takana, sillä kun samaistumispohjaa ei ole, niin sille ei mitään voi. Se ei johdu siitä että "tavalliset" ihmiset olisivat tyhmiä tai jotain, heillä ei vain ole asiaan referenssiä. En minäkään tiedä miltä LSD-trippi tuntuu. Voin kokeilla kuvitella ja voin suhtautua avoimella mielellä mutta en kuitenkaan tiedä. (Toisaalta vertaus sikäli ontuu että jotkut väittävät että olisin jo valmiiksi niin sekopäisillä taajuuksilla etten tarvistsi happoja mutta ei mennä siihen tällä kertaa.)
Usein vain käy niin että kehoitukset samaistua vaikkapa epämiellyttäviin tuntemuksiin tai kipuun otetaan yleensä joko syyllistämisenä tai sellaisena että keksitään asioita päästä jotta ei tarvitsisi tehdä töitä, ja positiivisten asioisten kuvailu jotenkin taas sellaisena että sitä yrittää olla muita parempi. Vaikka sitä kuinka ei tarkoittaisi niin. Lopulta eräs tuttavani totesi että oikeastaan nämä erilaiset ihmiset eivät vain voi koskaan oikein ymmärtää toisiaan. Ehkä minun sitten on tyydyttävä siihen. Oikeastaan se oli helpottava ajatus koska lakkasin ajattelemasta että olisi juuri minun velvollisuuteni saattaa kaikki ymmärtämään mistä on kyse.

Näiden osioiden jälkeen kuuluisi kertoa siitä mitä hyötyä herkkyydestä ja empaattisuudesta on työelämässä. Koska herkkyys pitää markkinoida hyvin jotta se ei kuulosta suorituskeskeisessä yhteiskunnassa paskalta investoinnilta. Mutta nyt minun pitää kertoa teille tältä kantilta ikävä juttu. Herkkyys on kiinniliimattu tehdasasetus ihmisessä. Siihen ei siis voi investoida, se ei ole ostos eikä tietoinen identiteettivalinta. Ominaisuutta ei valitettavasti kiinnosta onko se tuottava ja hyödyllinen vai ei. Se vain ON. Ja ominaisuus josta on hyötyä yhdelle, on haitaksi toiselle. Tai jopa hyödyksi yhdessä tilanteessa mutta haitaksi toisessa.

Minun on siis vaikea kertoa ei-herkälle mitä herkkyys on. Mutta koska asiat on aina helpointa ilmaista negaation kautta, pystyn paremmin kertomaan edes jotain siitä mitä se EI ole.

Yleinen ajatus on esimerkiksi että herkkä ihminen ei puolustaudu koska hän ei ikinä halua että kenellekään tulee paha mieli. Toki voin puhua vain omasta puolestani mutta se puolustamattomuus juontaa kyllä juurensa aivan eri asioista. Se tosin on totta että se on helmasyntini. Suurin syy on kuitenkin se etten pidä itseäni minkään arvoisena. Toinen syy on se että ajattelen helposti ettei kukaan suurella todennäköisyydellä tule puolustamaan minua mutta vastapuoli saa kyllä taakseen vaikka minkä armeijan. Joten miksi minun kannattaisi.
Se onko tällä ajatuksella totuuspohjaa, on vallan toinen asia.
Minusta herkälle lapselle on täysin mahdollista opettaa puolustautumista ja omien rajojensa vetämistä ilman että tukahduttaa häntä tai yrittää (tuloksettomasti) karaista. Mielestäni se on itse asiassa ensiarvoisen tärkeää sillä herkkiä ihmisiä käytetään usein hyväksi eikä kukaan toivo sellaista itselleen tai omalle lapselleen.
"Olet omillasi" ei kuitenkaan ole ehkä se oikea naru mistä vetää, varsinkaan aivan pienelle lapselle sillä se vain nimenomaan johtaa tähän mainitsemaani lopputulokseen. Ehkä ennemmin kannattaisi yrittää välittää ajatus siitä että jos itseään puolustaa, se on legitiimiä eivätkä tahot joilta odottaa vähintään myötätuntoa, tule nujertamaan ja toteamaan että mitäs läksit. Vanhempi ei tietenkään voi tulla hätiin joka asiassa mutta vanhempi voi ilmaista olevansa turvallinen kun lapsi tulee hänen luokseen yritettyään puolustaa itseään.
Olen kyllästynyt siihen että ihmiset luulevat empatiakykyä "heikkouden" syyksi, kun ainakin omalla kohdallani heikkouden syinä ovat aivan toisenlaiset asiat. Enkä nyt ala ruotimaan tässä sitä miten herkkyys ei missään nimessä ole heikkoutta. Puhun tästä yhdestä langasta ko. ominaisuudessa enkä koko paletista. Minun mielestäni itsearvostuksen puute on oikeastaan suurin heikoksi ja kädettömäksi tekevä asia elämässäni joten aikeenani todellakin ON kutsua sitä sellaiseksi ja pitää sitä sellaisena.

Se mitä yritän tässä siis koko ajan kierrellä ja kaarrella, on ajatus siitä että koen oikeastaan aina olevani moninkertaisen ylivoiman edessä. Ja sellaisessa tilanteessa ampuisin vain itseäni jalkaan jos puolustautuisin. Sellainen tilanne, oli se sitten todellinen tai vain minun päässäni, vaatii tarkkaa luovimista johon yleensä kuuluu vielä jonkinasteista periaatteidensa myymistä ja sitä että antaa tehdä itselleen asioita joista ei pidä. Lisäksi pakkaan jopa ajattelemaan että niin on parempi, minulla on vain vähän kosketuspintaa sellaiseen ajatukseen että joku olisi minun puolellani, ja tätä tekstiä kirjoittaessani löydän itseni jopa ajattelemasta että seuraavaksi minun olisi kiitokseksi tätä puolustavaa tahoa kohtaan suostuttava kaikkeen mitä hän mahtaa saada päähänsä. Absurdi ajatus kun sen tuo päivänvaloon mutta tiedostamattomalta tasolta löytyy paljonkin tällaisia matoja. Haluan vielä korostaa että minulla on oikeasti ystäviä jotka ovat minun puolellani mutta se on asia jota kaikki tajuntani osiot eivät voi käsittää, vaikka kuinka näkisin sen silmällä.
Empatia on tällaisesta ajattelusta jo melkoisen kaukana. Oikeastaan en edes tiedä olenko mitenkään erityisen empaattinen. Toivon jopa että voisin olla sitä enemmän, koska silloin pystyisin paremmin onkimaan selville minkälainen puhetyyli tai fyysinen esiintyminen tehoaa kaikista parhaimmin keneenkin ihmiseen ja se periaatteideni myyminen voisi jäädä vähemmälle.

Herkkä ihminen ja etenkin pieni lapsi saattaa tarvita enemmän varmuutta sille että hän todella puolustautuessaan tekee oikein ja ettei häntä hylätä jos hän tekee väärin. Sillä pienet lapset ajattelevat niin. Aikuisetkin ajattelevat yllättävän usein niin vaikka eivät yleensä tiedosta sitä itsekään. Ei ole kovin vaikeaa päätellä että jos kuulee usein että reagoi liian hätäisesti, että "eihän tuo nyt mitään ollut", niin siitä tekee johtopäätöksen että asiat sitten eivät todellakaan ole mitään ja koska epämukavuutta kuuluu sietää, koska "sinä aina ylireagoit"niin miksipä sen epämukavuuden lopettaisi esimerkiksi puolustautumalla. Pitää kestää.
Oikeastaan minut on siis tehnyt heikoksi se minkä aina ajattelin tekevän minut vahvaksi. Eli se että "kestän" vaikka minkälaista ylitsekävelyä.

Seuraavaksi vähän lisää oman navan kaivelua siitä mitä herkkä ihminen "ei tee". (Tämä itseironia on täällä niitä ihmisiä varten joiden kipupiste on ajatella minun yrittävän olla jotenkin muita parempi.) Nämäkään tekemiset tai tekemättömyydet eivät päde kaikkiin, jotkut eivät voi sietää oikeasti kuvaamiani asioita ja ne ahdistavat heitä mutta haluan kertoa tämän sen vuoksi että hälventäisin niitä ajatuksia että kaikki ovat samanlaisia. Ja koska haluan kertoa vaiheteeksi erilaisen tarinan, koska tähän mennessä mediassa esillä olleet tarinat ovat kieltämättä olleet kovin samanlaisia keskenään vaikken niiden todenperäisyyttä epäilekään. On kuitenkin havaittu että osa keskushermostoltaan herkemmistä ihmisistä ei pidä voimakkaista ärsykkeistä ja osa taas viehättyy niistä juuri hermostonsa herkkyyden vuoksi. Näistä esimerkkinä vaikkapa seksi ja päihteet.

Minä, joka kuulun jossain määrin tähän jälkimmäiseen karsinaan, siis esimerkiksi pidän suuresti metallimusiikista. (Vaikka joskus olen niin keskushermostollisesti ylivirittynyt että tuntuu että saan sydänkohtauksen mistä tahansa äänistä.) Kiroilen vitusti. (Jos kerran tunnen kivun, fyysisen ja psyykkisen voimakkammin, niin miksi ilmaisisin sen laimeammin?)Lisäksi uhkapelaan ja ei voi varsinaisesta sanoa että olisin lasiin sylkevää sorttia. Toivon todella että viimeisimmän kohdalla pitäisi paikkansa se että alkoholista tulisi minulle vain paha olo, mutta minulle se oli aikanaan se sallittu keino vaientaa se ilmassa kärisevä, muista ihmisistä lähtevä emotionaalisen taakan pilvi jonka kasvatus (ei välttämättä juuri kotoa saatu mutta ihminen on myös muun yhteiskunnan muovaama) vaati ottamaan omalle kontolleen ja setvimään. Humalassa sain olla ottamatta huomioon tai olematta käytettävissä. Ja toisaalta kestin paremmin sen jos piti jollekin olla käytettävissä. Oikeastaan ainoa psyykkinen suojamuurini on ollut kemiallinen, mikä on ollut surullista.  Lisäksi herkkä ihminen saattaa valitettavasti olla addiktioherkempi.

Lisäksi pidän kauhuleffoista ja -kirjallisuudesta. Niiden jylhän estetiikan vuoksi. Ja oikeastaan senkin vuoksi että varsinkin vanhemmissa klassikoissa maailma toisinaan kuvaillaan sellaisena minkälaisena se näyttäytyy minulle paikoitellen oikeasti tai millaisena minä koen olevani maailmassa. Ehkäpä Poen lukijat muistavat Usherin taloa asuttavan sisarusparin joista toinen ei kestänyt kuin tiettyjen kankaiden kosketusta ihollaan ja liian voimakas musiikki teki hänestä pahoinvoivan. Siinä oli kyseessä jo hyvin herkkä tapaus.
Nyt alan lipsua jo enemmän kirjallisuudentutkimuksellisiin elementteihin vaikka se ei ollut alkuperäinen tarkoitukseni, mutta mielestäni vanhasta kauhukirjallisuudesta löytyy tietynlainen varjomaailma jossa herkille ihmisille tyypilliset reaktiot tai ylipäänsä tällaisten ihmisten valikoituminen näyttämölle ovat oleellisia paitsi maailmojen rakentumisen, myös sen ilmaisemisen kannalta että kohta tapahtuu jotakin missä tavallisen maailman lait eivät enää ole läsnä. Miksi en siis pitäisi taiteenlajista joka näyttää omankaltaisiani ihmisiä?
Varsinainen väkivalta on minusta luotaantyötävää mutta tiedostan sen olemassaolon maailmassa ja siksi yritän keksiä itselleni keinoja toimia tilanteissa joissa sellaista voi tulla vastaan. Muistutus taas tässä vaiheessa että se iänvanha keino "karaista" herkkä ihminen ei ole toiminut. Se on päin vastoin pahentanut tilannetta ja vienyt minulta oikeastaan täysin sen vähäisenkin toimintakyvyn konfliktitilanteissa joten on ollut keksittävä jotain muuta koska luonnollisestikaan en halua että minulle taphtuu mitään pahaa.
Sinä päivänä kun uskallan vaihtaa toiselle puolelle tietä tai kääntyä takaisin kun näen jonkun riehuvan, olen itsestäni ylpeä. Vasta sellaisen päälle voin rakentaa muita kerroksia. Pyörittelen väkivaltaa ja kauhua myös paljon omissa fiktiivisissä kirjoituksissani, sillä haluan kirjoittaa ulos päästäni uhkaavien tilanteiden pelon joka muuten velloisi siellä sanallistumattomana ja traumatisoisi minua kenties huomattavasti enemmän.

No mikä minusta sitten tekee edes herkän jos nämä mediassa merkeiksi nostetut määreet eivät täyty?
Voinhan minä tietenkin kertoa jos ihmiset erikseen tahtovat kuulla, mutta en koe sitä kauhean hedelmällisenä koska se on juuri sitä osastoa joka ei saa ihmisiä ymmärtämään sen enempää mutta ehkäpä siitä on jotkin hyötyä ihmisille jotka ovat samankaltaisia itsekin.
Ensinnäkin säikähdän ja lamaannun helposti. Minulla on konekiväärimäinen reaktionopeus ja erilaiset lääkeaineet ja päihteet vaikuttavat minuun jo pieninä annoksina voimakkaasti. Stimulantit vielä oikein erityisen voimakkaasti. Jos säikähdän hyönteistä, (ja niitä perkeleitä sietääkin ihmisen pelätä, ne lentävät, niillä on valesilmiä ja ne liikkuvat määrittämättömästi!) tuntuu kuin luuni puhallettaisiin täyteen vaahtoa. Jos järkytyn tarpeeksi pahasti, joudun vuoteeseen niinkuin 1800-luvulla. Tai no kyllähän aikuinen ihminen tietenkin menee sinne itse, mutta sallikaa minulle nyt pieni tai vaikkapa suurikin melodramattisuus tällaisena vanhana goottina.
Jos teen ITSE jotain väärää, en voi suurinpiirtein elää. Periaatteessa on toki hyvä että minulla on ainakin voimakas omatunnon ääni mutta toisaalta ei ole kovin kätevää että itseaiheuttamassani kriisitilanteessa vedän sillä helposti huomion VAIN itseeni. Kaikessa on puolensa ja puolensa.
Koen voimakkaasti myös iloa ja lisäksi leikin yhä. En samalla, yhtä intensiivisellä tasolla kuin lapset mutta tavalla jolla se on tunnistettavaa leikiksi sillä luon päässäni maailmoja. Tämä ei ole niin epätavallinen asia kuin voisi äkkiseltään luulla, moni aikuinen tekee sellaista, usein tajuamattaan. 1700-luvulle saakka Euroopassa, etenkin hoveissa aikuisetkin leikkivät. Siitä eteenpäin asia jäi pikkuhiljaa enemmän talonpoikaisväestön ja lopulta lasten toimeksi. Kunnes nykypäivänä tietynlaiset (näkyvätkin) leikkimisen muodot alkavat olla aikuisille taas hyväksytympiä.


Lopuksi: Tähänkin ominaisuuteen liittyy perinteinen arvostus sen mukaan onko diagnoosi tehty itse vai ei. Valitettavasti olen sikäli epätr00kvlt (Ei asiasana, tiedän,)että en torpannut asiaa omalta kohdaltani aivan täysin kun ensimmäisen kerran luin siitä, mutta sen verran moni lääkäri ja psykologi minulle asiaa tarjoili että en voinut sitä sivuuttaa. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ole varma miten paljon omalla kohdallani on kyse autismin kirjon diagnoosin ominaisuuksista ja mikä "vain" keskushermoston herkkyydestä. Olen kuullut että ne voivat esiintyä yhdessä ja erikseen mutta en oikein ole vielä päässyt selvyyteen siitä miten autismin kirjon häiriöön kuuluva aistiyliherkkyys eroaa keskushermoston herkkyydestä. Ehkäpä sekin minulle vielä jonakin päivänä selviää.

Näiden tunnelmien myötä Leikkitykki toivottaa potraa kesän jatkoa. Taputtakaa toisianne.