Herkkis miekkamiehenä

     En näköjään pääse eroon aiheesta johon käytin viime postauksessakin infernaalisen määrän palstamillimetrejä mutta aihe on määrittänyt minua niin voimakkaasti että ruodin sitä kerta toisensa jälkeen pakostakin. Joka tapauksessa postauksen edetessä käsittelen iloksenne myös viikinkimiekkailua ja muinaistekniikkakökkäjäisiä.

Empatian perskelehän se siellä taas

    Herkkyydestä puhuttaessa nousee yleensä aina esille kaksi asiaa. että herkkyys on sitä että itkee helposti ja kun sitä sitten eksytään pitämäan voimavarana, se on sitten sitä että on sillai niinku tosi empaattinen. Minä saan suoraan sanottuna keripukin jos vielä kuulen jälkimmäisen, tosin se on ihan oma ongelmani. Empaattisuudessa ei ole mitään väärää, ihmiset vain eivät vieläkään ymmärrä mitä se sana tarkoittaa. Ajatellaan että se on sitä että varoo ettei kellekään tule paha mieli ja siloittelee kaiken kivaksi, halusivatpa muut tai eivät. 

    Olen sanonut varmasti sata kertaa tämän asian mutta mielestäni tätä ei voi tarpeksi toistaa ja alleviivata: Empatiassa kyse on siitä että osaa asettua toisen ihmisen asemaan (kukaan ei voi tietää saumattomasti miltä toisesta tuntuu mutta edes saada osviittaa.) Minusta empatiaa tarvitaan esim. siihen että näkee millä tavalla kukin voi revetä berserkiksi ja mitä siinä tilanteessa on tehtävä itselle ja muille tapahtuvien vahinkojen minimoimiseksi sitten kun paska lentää tuulettimeen. Vihasin nuoruudessani kroonisesti väittämää että empaattinen ihminen ei voi esim. antaa toiselle potkuja koska siitä toisesta voisi tuntua pahalta. Asiasta teki vielä ärsyttävämmän se että asiasta tehtiin sukupuolikysymys. Minusta tuntuu että saan jokun määrittelemättömän kohtauksen joka kerta kun kuulen tämmöistä. Empatiaa tarvitaan siihen että kun joutuu antamaan ne fudut toiselle, osaa jo varautua siihen että toinen esim. alkaa syyllistää tai saa paskaraivarit ja nakkelee puolet toimiston irtaimistosta mäkeen mennessään tai aiheuttaa jälkikäteen ongelmia mustamaalaamalla potkut antanutta instanssia. Jotta näkee että tilanne ei lopu siihen omaan lauseeseen kun päättää erottaa jonkun.

    Se miksi muutun henkisesti tuhkaksi kuullessani tämän empatia-aspektin, on se että olen koko elämäni ajan määrittynyt käytännöllisesti katsoen vain sen kautta, ja nimenomaan tuon väärinymmärretyn version kautta ja minun on pitänyt olla koko ajan olla käytettävissä sen kautta. Ja kyllästyin siihen perinpohjaisesti jo alle kouluikäisenä. 

    Vaikka minusta tuntuu pahalta kun ihmisistä tuntuu pahalta, minulla ei ole esim. ollut kovin suurta hoivaviettiä ikinä joten se vastentahtoinen tunkeminen siihen karsinaan koska "sähän olet niin empaattinen" alkaa pitkässä juoksussa tuntua samalta kuin hukkuminen.

    Tässä päivänä muutamana kuulin kerrankin aiheesta jotakin järkevää sanottavaa. Että herkkä ihminen usein kadottaa vahvuutensa yrittäessään sopeutua. Tottakai juuri se artikkeli meni minulta sitten ohi koska tein jotakin muuta siinä hötäkässä mutta ainakin jokin pieni toivo nosti päätään että aijotaanko tästä sanoa kerrankin jotain uutta. 

Fiksumman ei tarvitse antaa periksi

    Toisin kuin voisi luulla, en ole ollut koko elämäni ajan tahdoton nyynä. Olin sitä lapsena ja olin sitä aikuisena mutta välissä oli kausi jolloin asiat etenivät ihan lupaavasti. Herkkyys oli läsnä silti silloinkin kun kykenin olemaan oma itseni ja taistelemaan.

    Lapsena ajattelin että sillä ei ole väliä ovatko aikuiset oikeassa vai väärässä, heidän perusteluihinsa on vain pakko alistua. Aikuistuttuani taas pidin alistumista velvollisuutenani vaikka perusteet ja vaatimukset sille eivät olisikaan totta. Jotta säilyisi se kuuluisa status quo ja rattaat nyt jotenkin pyörisivät. Ja ne pyörivät lopulta totalisen jumiin. 

    Tänä kesänä osallistuin erään muinaisteknikkoystäväni privaattina kavereilleen vetämälle katso ja opi -tyyppiselle viikonlopulle jonka tarkoitus oli nylkeä, parkita ja värjätä eläinten nahkoja. 

    Miksikö? Siksikö että minun pitäisi todistaa jotain? Nylkeminen ei ehkä kuulosta kovin herkälle soveliaalta toimelta.

    Oikeastaan halusin mennä etsimään sitä mitä voisin olla, en pakottaa itseäni asioihin joita en kestä. Tiesin ettei mitään ole pakko tehdä. Ajattelin että jos minua alkaa oksettaa, minä oksennan johonkin kuusen juureen tai ojaan ja sillä hyvä. Jos minua alkaa pyörryttää, katson jatkanko vai lopetanko. Tiedänpähän sitten mitä en kestä. 

    Ulkoilma ja hyvä seura joka vei ajatuksia muualle sopivissa määrin tekivät sen ettei minulla tehnyt pahaa kuin parissa kohdassa jossa sain vähän nieleskellä pitkää sylkeä mutta siitäkin selvittiin. Ja silkka faktahan on että näin ja haistoin siinä eläimiä preparoidessani paljon asioita jotka eivät olleet mielestäni miellyttäviä, en minä siitä valehtele, mutta sain myös hienoja lopputuloksia ja kädentaitoni karttuivat. 
 Tästä huolimatta pelkään luultavasti maailman tappiin saakka verikokeita. Kaikkea ei voi saada.

    Toinen vastaava on pitkäaikaisin harrastukseni eli viikinkimiekkailu. Vietin viime viikonlopun sisarkaariten "kokoontumisajoissa" Muhluniemellä. Mietin ensiksi pitkään lähteäkö vai eikö sillä kehittelin taas jo orastavaa loppuunpalamista. Vaikka leirielämä ulkoilman ja säännöllisen ruokailun kanssa tekeekin yleensä hyvää, matkustaminen yleensä varastaa kihveleitä ja kahveleita seuraavalta viikolta ja minun pitäisi tehdä töitä joista saa rahaa, vallankin kun edellinen miekkailureissu oli tehnyt aikamoisen loven lompsaan. Olen kuitenkin iloinen että lähdin. Oli hauskaa otella uusien ihmisten kanssa. 

    Parhaimmillaan miekkailussa lähtee hetkelisesti pois päältä tämä kuuluisa "viisaampi antaa periksi" ohjelmointi joka on valitettavan usein varsin krooninen ihmisille jotka on kasvatettu naisina mutta eipä se tavatonta ole vaikka asia olisikin toisin. Ja varsin usein sitä korostetaan niille jotka ovat jo valmiiksi arempia ja periksiantavampia, (En muista koskaan käyneen niin että möykkäävämpi ja dominoivampi osapuoli saisi kuulla että "eihän tuo nyt mitään ole, älä ylireagoi")koska auktoriteetille on helpompaa että vallitseva tilanne ei muutu miksikään. (Toki joskus esim. vanhemmat tai opettajat voivat olla yksinkertaisesti niin väsyneitä tai muuten resurssipulaisia etteivät voi ajatella koko elämänmittaista janaa siitä hetkestä, että en minä sikäli syytä. Tietenkin ehkä sitten kun voimavaroja on, voi lapselle sanoa asioita jotka eivät tue tätä ohjelmointia.Ja kun puhun ohjelmoinnista, en koskaan tarkoita että se olisi yhden tai kahden ihmisen aikansaannos, näissä on yleensä mukana kokonainen yhteisö koska vallitsevat asenteet ovat mitä ovat. Eivätkä läheskään kaikki ylläpidä sitä tietoisesti.) 

    Tästä huolimatta minun pitää yleensä joka ikisen taisteluparin kohdalla ajatella uudestaan ja uudestaan että minun velvollisuuteni EI ole hävitä. 

    Pidän vastustajista jotka ovat vähän itseäni isompia ja sellaisia jotka käyttävät kunnolla voimaa sillä silloin pelkään vähiten rikkovani heidät ja tunnen että minulla on perusteet käyttää voimaa. Viikonlopun leirillä oli kuulemani mukaan paljon vasta-alkajia ja halusin ottaa asiakseni etten häviä tahallani vaan että vähennän ainoastaan voimankäyttöä, en sitä menevätkö iskut perille. Muutenhan minä teen heille karhunpalveluksen. Minusta tulee helposti liian varovainen niin etten itse edes huomaa.

    En tiedä onnistuinko täysin mutta nyt se on ainakin muuttunut teoiksi epämääräisen taustalla luumuilevan perstuntuman sijaan. 

    Onnistuin rynnimään myös itseäni huomattavasti isompien vastustajien päälle. Asia jota välistä ryhdyn tiedostamattani välttelemään. Homma tosin jäi minulta vähän lussuksi mutta toisaalta lopputulos oli tärkein. Paradoksaalisesti tämä "ethän sä vaan riko tota"- ohjelmointi iskee kehiin myös itseäni huomattavasti isompien kanssa. En tiedä miksi. Yritän päästä siitäkin eroon sillä kyllähän nyt jokainen haluaa otella kunnon vastuksen kanssa.

    Miekkailun myötä minulle on tullut halu kehittää itseäni fyysisesti. Joten pahoitteluni, kärsimys jalostaa-tyypit, siinä eivät onnistuneet esim. koulukiusaajat tai ihmiset jotka haukkuivat fyysistä habitustani. Silloinhan minä olisin tehnyt heidän mielensä mukaan ja vahvuuteni olisi ollut heidän taskussaan. Halusin vetää oikein vielä överimmäksi kaiken mitä he pitivät rumana ja haukkumisen arvoisena. Oli sentään minun omaani olla tampererokkarin näköiseksi sudittu piippurassi joka kävelee cooperin testin farkuissa.

    Minä haluan olla vahva ystävieni vuoksi. Tietenkin kaikista parasta olisi jos haluaisin olla sitä sen lisäksi myös itseni vuoksi mutta mennään nyt tällä tavalla asteittain. 

Heikko saa olla mutta pitääkö sen olla päätepiste?

    Rikoin keväällä nivelsiteen nilkastani ja jalan kuntoutuminen on kestänyt. Viikonlopun kokoontumisemme oli järjestetty pellolla joten kaikki jalan pienet lihakset saivat sitä mitä ovat kipeästi kaivanneet. Tosin en uskaltanut juosta muhkuraisella pellolla täydellä intensiteetillä. Joka tapauksessa festarin jälkeen kävin jo hölkällä jokirannassa antaakseni jalalle tasaisesti sitä mitä se tarvitsee. Jotta nämä rikkumiset eivät tulevaisuudessä jäisi kroonisiksi.  Maastolenkkeily ei jäänyt "pitäis varmaan joskus"- ajatukseksi. Toteutin sen. Olen myös väen vängällä yrittänyt muistaa syödä suunnilleen tiettyinä kellonaikoina etten unohtuisi vain juomaan kahvia töiden tai muun käsilläolevan asian ohessa, tunkisi verensokerin laskiessa naamariini lähintä ruoaksi tulkittavaa ja viettäisi loppupäivää täristen kuten helposti käy.

    Minua ei tarvitakaan olemaan huonompi kuin muut jotta kaikki muut voisivat tuntea olonsa hyväksi. Minua tarvitaan olemaan hyvä. Haluan antaa sen tälle miekkailuyhteisölle. Välillä kehitys on tuskallisen hidasta sillä Hämeenlinnassa aikaisemmin kesällä "kuolin" kaksi kertaa vahingossa vaikka voitin. Olin vain niin ehdollistunut häviämiseen. Kuten jo edellä sanoin, se on ajateltava joka kerta erikseen pois. 

    Keskustelu herkkyydestä tuntuu vellovan pitkälti sen ympärillä saako vai eikö saa itkeä tai olla heikko. Varmasti tärkeitä nekin asiat. Jos voisin yhä itkeä muuten kuin kuullessani musiikkia, en ehkä reagoisi lamaannuttavammilla tavoilla ja voisin säilyttää esim. toiminta- ja puhekykyni pelottavissa tilanteissa. Ja jos ihminen menee heikoksi, hän ei tule sen vahvemmaksi sillä että peittelee asiaa ja rikkoo itseään lisää, kaikki menee vain vielä hirvittävämmällä tavalla päin prinkkalaa. Hän tarvitsee apua jos sitä vain on saatavissa. 

    Mutta kovin vähällä on puhe siitä miten herkkä ihminen voi kehittää ja löytää vahvuuttaan. Toivon löytäväni omat tapani ja siinä sivussa itseni jonka kadotin kauan aikaa sitten mutta joka on todistettavasti olemassa. Ja että keinoistani olisi kenties muillekin hyötyä vaikkei kaikkien tarvitsekaan tehdä juuri samaa kuin minä. Siksi tämäkään tuskin jää viimeiseksi postaukseksi aiheesta. Mutta toisaalta jos haluatte mielummin lukea juttuja rakettimoottoreiden polttoainejärjestelmästä tai vaikkapa bruttokansantuotteesta niin minun on ehkä sillä tavalla lempeän jämäkästi ohjattava teidät jonkun toisen julkaisun pariin.