Nytpä se on näköjään miestenviikko. Mietin pitkään puhuisinko aiheesta laisinkaan koska tällä on tosi suuri vaara kuulostaa MRA-shitiltä (Eli men's right activist jotka nimestä huolimatta pakkavat olemaan enemmän sovinistiaktivisteja. Jos joku ei tiennyt.) enkä halua sitä enkä sitä myöskään aja takaa. En syytä pian kuvaamastani hankaluudesta naisia tai feministejä enkä ole sitä mieltä että feminismi tai tasa-arvo olisi mennyt liian pitkälle, vaan lähinnä että meidän sukupolven lisäksi ihan saatanan monta polvea olisi tarvinnu ihan saatanan monta tuntia terapiaa.
Vituttaa myös puhua transihmisenä, jotenkin huomaan ajattelevani että minun pitäisi jättää tämä "oikeille" miehille koska en ole "tarpeeksi trans", en ole vielä siis kerinnyt kokea mitään ruumiillisia muutoksia ja on epäselvää uskallanko siihen edes ryhtyä koska en halua satuttaa perhettäni.
Mitä minä olen havainnut silloin kun olen sitten saanut katsella maailmaa "mies"lasien lävitse: (En ole tehnyt niin koko elämääni mutta toisaalta olen huono antamaan naisnäkökulmaakaan sillä suuren osan elämästäni olen ollut vain seinänrappausta ihmettelevä aspergerkuupo joka on eksynyt jonnekin omiin kristallikaupunkeihinsa joten se miten suodatan tätä maailma on ollut melko vähän sukupuolipainotteista.)
Joka tapauksessa:
Yhteiskunta tarjoaa hirveän paljon ristiriitaisia viestejä. Katsotaan että miehen olisi hyvä osata antaa läheisyyttä ja ilmaista sen kaipuuta. Samalla median tarjoama referenssimateriaali joka koskee läheisyyttä, yleensä puhuu vain läheisriippuvaisuudesta, olivat kyseessä ihan miehet tai naiset joten minulla ei ole ainakaan mitään kärtsää siitä mitä minun tai muiden on normaalia haluta ja mitä ei.
JA jos jokin on epänormaalia, parannuskeinoksi löytyisi varmaan jokin muu kuin itseni eristäminen muista ihmisistä, vaikka se joskus peruskoulun ylästeella alkoikin vaikuttaa kohtuuhyvältä strategialta ja luisun siihen säännöllisesti yhä. Mutta kun se näytti hyvältä paperilla, enhän ainakaan voisi tehdä virheitä.
Toisekseen, miesten pitäisi uskaltaa itkeä.
Minut on kasvatettu naisena vaikken edelleenkään itseäni sellaiseksi koekaan. Jos nyt joku tässä välissä kerkesi unohtamaan kun ihmiset joskus sen melko nopeasti unohtavat.
En siltikään halua itkeä muiden nähden jos minusta tuntuu pahalta. Voin itkeä musiikille ja sen saa nähdä selvinpäin ehkä kaksi ihmistä maailmassa. Kyse ei ole siitä etten "saa näyttää olevani heikko". Kyse on siitä että minulla on helvetin huonoja kokemuksia itkemisestä. Nuoruudessani se tarkoitti sitä että päästin itseni semmoiseen tilaan että minun piti valehdella omaksi tappiokseni enkä halua sellaista enää koskaan. Kyllä se auttamatta vastaan tulee mutta yritän pitää sen minimissä. Toisin sanoen, minulla ei ole ongelmaa sen kanssa että olisin heikko koska se on samanlainen fakta kuin että taivas on sininen. Mutta mulle on helvetinmoinen ongelma se että se heikkous sahataan tiettyyn muottiin ja tulkitaan johtuvaksi tietyistä asioista eikä mulla ole siihen mitään sanomista.
Ja sama juttu ongelmista ja tunteista puhumisen kanssa. En minä pelkää sitä että paljastuisi etten ole vahva sillä se on jo paljastunut kaikille. Minä en puhu sen takia että kokemukseni mukaan odotettavissa on samaa settiä kuin itkemisenkin kanssa.
Luotan vain harvoihin ihmisiin. Tarpeetonta sanoakaan ettei psykiatrisen alan ammattilaisuus tee ihmisestä vielä minun silmissäni luotettavaa. Muutamia hyviä ammattilaisia kohden olen kohdannut sellaisia torspoja ettei mittää rotia.
Tähän kuuluisi väliotsokko mutta kun niitä penteleitä on aina niin vaikea keksiä.
Jos lähdettäisi siitä että tohtisi ensin vaikka semmoisessa tilanteessa jossa psyyke vetää silmään "taistele, pakene tai jäädy"- reaktion, noudattaa edes jotain noista luonnollisista impulsseista eikä joutuisi tappelemaan sitä vastaan, niin katteltaisko sitten vaikka sen jälkeen niitä puhumisia ja itkemisiä.
Tungen itseäni tahallani traumaattisiin tilanteisiin koska vaikka on 2020- luku, minulle selvisi vasta 36- vuotiaana että täysikasvuiset miehetkin voivat pelätä myös sellaisessa tilanteessa jossa taivaalta ei sada napalmia. Olen ajatellut etten "ansaitse" olla mies koska pelkään ja että pelko todistaa ettei sukupuolikokemukseni ole oikea. Olen ajatellut että se johtuu autismin kirjolle sijoittumisestani mutta sitä on vaikea kertoa muille koska olen sillä tavalla "highly functioning" että puhun normaalisti ja tungen omituisia sivistyssanoja joka paikkaan joten minulla voi olla vaikea käsittää olevan tosi omituisia rajoitteita ja piirteitä. Ja muutenkin tuntuu että pelaan liian herkästi autismikortin koska koen se on yliedustettuna transrintamalla ja pitäisi vain kestää.
(MRA-siiven argumentti siitä miten kaltaiseni on betamies joka ei ole löytänyt vain sisäistä alfaansa, on luokattoman typerä. Tulen olemaan viallinen yksilö maailman tappiin saakka, olin sitten mies tai nainen tai mikä tahansa muu pikkulusikkainen. Yhtä hyvin voisi sanoa ihmiselle jolta puuttuu jalka että se voi löytämällä sisäisen alfansa kyllä kasvattaa uuden ja koko retoriikka tökkii muutenkin. Olettaen että heidänlaisensa nyt ylipäänsä tunnustaisivat minut muuksi kuin naiseksi.)
Minulle tuli oikeasti yllätyksenä että isäni ja veljeni voivat tuntea pelkoa. Minulle tuli yllätyksenä että miespuoliset ystäväni voivat tuntea pelkoa. Eivätkä siis vain säikähtää vaan oikeasti pelätä. Se ei kuitenkaan laskenut heidän statustaan minun silmissään vaan ehkä jopa helpotti omaani. Kuitenkin se laittoi minut miettimään että tällaisia asioita odottaisi kuulevansa yhdeksänvuotiaan suusta. Eikä nykyaikana ehkä niinkään vanhan, mutta minä olen, kuten mainitsin 36 enkä alakouluikäinen lapsi. Ja tähänkin mennessä vain pintakerros tajunnastani on käsittänyt sen. Sinne syvempiin kerroksiin se ei ehkä uppoa kirveelläkään.
Jonkun mielestä miespuolisen henkilön arkuus tai epävarmuus voi toki olla söpöä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienempi on todennäköisyys että sellainen piirre minussa olisi kenestäkään erityisen suloista vaan pelkästään turhauttavaa ja vastenmielistä. Pystyin joskus olemaan sinut asian kanssa kun se meni nurouuden piikkiin mutta mitä enemmän ikää minulle tulee, sitä enemmän ajattelen että jos en kerran ole syntynyt lihaksiaan esitteleväksi Gastoniksi, minun kuuluisi vähintään muistuttaa Disneyn Mulan- piirretyn keisaria joka laukoo lakonisia sananlaskuja hunnipäällikölle joka uhkaa paloitella hänet.
Olisinhan minä mielelläni itsevarmempi ja vahvempi mutten oikein osaa sitäkään. "Naisena" ollessani sain sentään osalta ihmisistä positiivista palautetta tietystä räväkkyydestä (Vaikka pelkäänkin samoja asioita kuin yleensä viisivuotiaat, minusta lähtee joskus varsinkin kännissä kova ääni ja kiroilen vitusti joten jotkut tulkitsevat sen räväkkyydeksi vaikka se on vain kyvyttömyyttä impulssikontrolliin.)
Joka tapauksessa minulle on helvetin epäselvää miten tulla vahvaksi miehenä ilman että olen pitelemätön tuhomasiina joka satuttaa kaikkia. Ne asiat jotka tekivät minusta "naisena" "vahvan" (heh, minä vahva, heh), eivät ole enää hyväksi katsottuja.
Koska naisia on pitkään työnnetty seinänrakoon ja heidän on pitänyt olla kilttejä, useat naiset voivat hyvin tehdessään jotain täysin päinvastaista. Ja minäkin saatoin voida hyvin sellaisesta joskus mutta enää se ei ole hyvä asia.
Toinen päämäärätön väliotsikko
Toksinen maskuliinisuus on kovasti päivän sana. En ala ronkumaan että yhyy yhyy, missäs on toksinen feminiinisyys koska joka ikinen tajuaa että myrkyllisiä elementtejä on kaikenlaisissa yleistyksissä. Mutta kaipaisin ihan vain sitä että voisin olla hömelö autisti ilman että se katsotaan sortavan sukupuolirakenteen ylläpitämiseksi. Voin pyytää anteeksi sosiaalista kömpelöyttäni jos se jotakuta satuttaa mutten tahtoisi että sen katsotaan johtuvan jostain mistä se ei johdu. Tai ettei minun tarvitsisi miettiä sellaisia asioita kuin että ansaitseeko minun kerran viidessä vuodessa esillä oleva taiteeni olla esillä vai pitäisikö antaa tilaa, saanko minä keskeyttää toisten puheen jos havaitsen olevani seurassa jossa suunvuoron saa vain keskeyttämällä, saanko minä esiintyä, ja saanko ylipäänsä olla huomion kohteena. Ja keiltä minä loppupeleissä pahimmin vien tilaa? Naisilta vai cismiehiltä?
Huomatkaa ettei pointtini edelleenkään ole se että miehet ovat niitä todellisia sorrettuja yhteiskunnassa. Sellaisen väittäminen olisi näköalatonta. Yritän sanoa että se mikä itseäni ahdistaa, ovat ristiriitaiset ohjeistukset ja se että ratkaisut pakkaavat sulkemaan toisensa pois. Koska olen taipuvainen masennukseen ja syyllistymiseen, alan sitten pyöritellä päässäni tuollaisia triviaaleja ja retorisia pikkuasioita kuin että saako taiteeni olla esillä ja kun sitä on tarpeeksi, siitäkin saa kyllä muodostumaan yhden suuren pyörteen. Jotkut ihmiset kyllä peräänkuulluttavatkin sellaisia knoppeja mutta en halua edelleenkään leimata sitä feminismin tai edes "nykyfeminismin" piirteeksi tai ongelmaksi, minusta se on retorisuutta joka lipsahtaa helposti hiustenhalkomiseksi vaikka kaikelle retoriselle fiilaamisellekin maailmassa on toki jokin paikka, sen paikka ei myöskään ole kaikkialla. Toivoisin että se paikka ei olisi niin usein minun päässäni.
En kaikesta huolimatta kuitenkaan aina tiedä miten päin olla, ja valitettavasti luulen ettei sitä minulle oikein osaa selittää kukaan muukaan. Ainoa ratkaisu missä on edes vähän järkeä, on kai vain se että yrittää mahdollisimman paljon olla yksilö tietyn ryhmän osasen sijaan. Sellainen onnistuu jossain määrin mutta jossakin vaiheessa tulee kuitenkin niputetuksi johonkin missä kuuluisi täyttää tietyt kaÿttäytymismallit.
Nonii, sanokaa te cismiehetki jotaki nii ei vaan minun puheenvuoroksi jää. Älkääkä lukeko vanhempia kirjotuksia, paskoja ne on kumminki. Ja toistavat itseään.
