Olette varmasti törmänneet noin miljardiin eri versioon väittämästä että ihminen joka ottaa paljon selfieitä tai tällää itseään tai kertoo saavutuksistaan, on oikeasti epävarma.
Ehkä niin. Mikäs olisi seuraava askel?
Minkäslaista suhtautumista tällä noin niinkuin kalastellaan?
Onko ajatus että itse voi tuntea itsensä paremmaksi koska ei kuvaa itseään niin paljon?
Tuleeko se epävarma ihminen varmemmaksi kun siltä riisuu pois esimerkiski sen että se saa kuvata itseään?
Millä tavalla se sitten saa tulla itsevarmaksi? Olemalla jossakin kotelossa sillä tavalla että se ei näy eikä kuulu eikä ole missään interaktiossa toisten ihmisten kanssa?
Minä olen perkeleen epävarma ihminen. Minä en kylläkään kuvaa itseäni kovin paljoa koska se on vaivalloista. Otoksia pitää räiskiä noin yhdeksänkymmentä jotta siellä olisi ehkä yksi kelvollinen ja vaikka minä miten olisin omasta pärstästäni pitävä pikku undulaatti niin minä olen perkeleen huono valokuvaamaan. Siinähän menee koko helvetin päivä. Joten tämän perusteella minä olisin hyvin itsevarma. Se ei pidä paikkaansa.
Mutta on minullakin kompensaatiokeinoni. Minä puhun kovaa ja nauratan kaikkia. Ja minä en tee sitä sillä tavalla tietoisesti että "Nytpäs minä alan esittää tällaista ihmistä", se tulee joltakin sanattomalta tasolta. Ja jälleen kerran, minä en yritä olla siinä joku muu. Se on ehkä puolustusmekanismi mutta siinä on myös paljon sellaista mikä on liimattu kiinni minun persoonaani. Se on yhden, siinä tilanteessa toimivan persoonan osion suurentamista. Siinä on hyvät puolensa ja se tuo turvaa. Taakaksi se muodostuu silloin kun en voi olla mitään muuta silloinkaan kun haluaisin.
Kuvitellaanpa että se otettaisiin minulta kokonaan pois.
Mitä minä sitten tekisin sellaisessa tilanteessa joka minua hermostuttaa?
Mitä minun kuuluisi tehdä?
Ei voi olla realistista että ihmisen pitäisi mennä ilman mitään psyykkisiä suojamuureja tilanteisiin joissa mieli ja keho viestivät vaaraa.
Otan yleensä tässä tilanteessa esimerkiksi työpaikkahaastattelun.
Yleensä ihmiset sanovat että "olisit vaan oma itsesi". Mutta sitten kun koittaa aika työpaikkahaastattelun, ne sanovat asioita joiden asiasisältö on "Valehtele oikeastaan ihan vitusti, älä ainakaan ole oma itsesi ja elehdi niin että olet iso ja haltuunottava ja itsevarma".
Mutta sitten mitään tällaista ei saisi tehdä silloin kun tuntee itsensä uhatuksi, vaikka sitä todella tarvitsisi. Sellaista pitäisi tehdä silloin kun sinusta tehdään arvio joka vaikuttaa hyvin pitkään otantaan jatkoa koskien. Olenkin jatkotuuminut että jos se työhön ottaminen tapahtuu tämän perusteella, milloin siellä duunissa saa lakata ESITTÄMÄSTÄ?
Olen maininnutkin jo olevani aspergeri.
Kaikilla aspergereilla ei ole tällaista mutta juuri minulla neuroatypaalisuus ilmenee erittäin vahvasti juuri siinä että minulla ei muutenkaan juuri ole mitään psyykkisiä suojamuureja paitsi kemiallisesti hankitut. Tästä syystä join nuorempana melko paljon.
Ihmisten negatiiviset tunteet tulevat kaikki heti ytimiin ja huomaan ne pienistäkin mikroilmeistä tai -asennoista. Usein saatan toki sitten tulkita niiden syyt täysin väärin. Ja kaikki tulevat samalla intensiteetillä. On vain on-off kytkin, ei portaatonta säätöä.
Minä vertaan sitä siihen niinkuin minulla ei henkisesti olisi ihoa ollenkaan. Siksi minusta on suunnattoman typerää kun ihmiset ripittävät toisiaan siitä että "tuo nyt vaan yrittää kohottaa tuolla itsetuntoaan". Madaltaako sitä pitäisi?
Niin kauan kuin se keino ei vahingoita ketään, niin miksi ihmeessä se olisi paha?
On se itsensä valokuvaamista, on se sitten pukeutumista, tai oli se sitten tapa puhua.
Minusta sellainen on paljon terveempää kuin itsensä juominen sementinohueen useana päivänä viikossa.
Eikä siinä kyllin. Minusta ihmisten pitää myös saada ottaa vastaan kehuja. Ja kyllä, niin lapsellista kuin se olisikin (paitsi että minun mielestäni edes ei mutta tähän neuronormaalien meininkiin kuuluu että se pitää teilata) minä myönnän että minusta on hyvin tärkeää tulla kehutuksi (kun siihen on aihetta) ja toisekseen, olla kiinnostuksen kohde. Saatan kuulostaa hirvittävältä narsistilta mutta minusta me ihmiset elämme aivan liikaa sellaisessa kieltäymyksen kulttuurissa jossa ei saa olla tuollaisia tarpeita. Ne mielletään epäkypsiksi mutta sitten niitä ei saisi olla sellaisinakaan ikäkausina kun ne olisivat iälle ominaisia. Kun ne puhkeavat, niitä aletaan kitkeä pois.
En halua paistatella KAIKKIEN kiinnostuksen kohteena. Joistakin ihmisistä alkaa soida hälytyskello ja he ovat peljättäviä. Ja joskus sama kiinnostus joka on yhdessä tilanteessa antanut voimia, uuvuttaakin minua suunnattoman paljon. Mutta tehdä kaikki yksin puurtamalla ilman että voi ikinä sanoa sanoja joiden asiasisältö on oikeasti "Katso *vapaavalintainen auktoriteetti* miten hieno".
Pystyttekö te Oikeat Ihmiset sellaiseen?
Sitä minäkin. Ehkä teillä on huono itsetunto jos te ajattelette että pitäisi pystyä.
Ehkä jonkun pitäisi vaikka ottaa teistä semmoinen hirveän kiva kuva jossa te olette juuri sellaisia mitä haluatte näyttääkin olevanne ja sitten teidän ystävänne tulisivat vuoron perään ja kehuisivat teitä. Sitten te voisitte vähän pyryttää ja karautella edestakaisin asunnossanne koska innostuminen pitää purkaa motorisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti