#hyvähullu, #ihanpaskahullu

Minulta nyt tulee tätä tekstiä oikein urakalla mutta tuskin siitä varsinaisesti vahinkoa on. Kohta minun varmaan pitäisi vaihtaa tämän blogin nimi joksikin viralliseski persoonallisuushäiriöblogiksi mutta ehkä minä joskus puhun vielä jostain muustakin.


Olen tällä hetkellä sellaisessa hivenen ongelmallisessa tilassa että en katso että minulla "olisi oikeus" olla terve mutta minulla ei missään tapauksessa ole oikeutta olla sairas. Ei fyysisesti eikä psyykkisesti.
Kas kun minulla on itselleni sellainen sääntö että kaikki minun diagnoosini ovat ensisijaisesti olemassa sitä varten että ymmärrän muita itseni kautta. Enkä ole onnistunut siinä kovin hyvin. Itse asiassa olen hoitanut sen toistuvasti aivan päin persettä. Enkä tällä kertaa vain omissa kuvitelmissani jolloin minä pohjimmiltani tietäisin että voin olla rauhassa, vaan aivan oikeasti.

Saan esimerkiksi kokea itseni väsyneeksi tai kuormittuneeksi vain jos olen ollut täydellinen kaikkia muita väsyneitä ja kuormittuneita kohtaan. No se juna meni jo joskus varhaislapsuudessa ja sen olisin ehkä vielä JOTENKIN voinut antaa anteeksi koska olin syyntakeettomassa iässä mutta aikuisiällä suoritettu ymmärtämättömyys on jotakin minkä kanssa en voi oikeastaan elää, ja jota en voi, tai edes halua voida antaa itselleni anteeksi. Synkimpinä hetkinä olen käynyt sellaisissakin sfäreissä että olen ajatellut että ainoa hyväksyttävä hyvitys siitä on kuolema. Mutta älkää huolestuko, juuri nyt ajatukseni eivät ole sellaisia.

Olen monasti miettinyt meneekö terapia minussa hukkaan koska minä en HALUA voida paremmin. Minä haluan olla itseäni kohtaan mahdollisimman julma ja anteeksiantamaton. Pysk. hoitaja sanoikin minulle että jos minä haluan olla sellainen, niin minua on aivan turhaa auttaa.

Myöhemmin kun ryhdyin käymään psykoterapeutilla, hän taas otti toisenlaisen lähestymistavan ja kysyi että mihin minä tarvitsen tätä ajatusta. Koska jokin merkityshän sillä on kun roikun siinä niin tiukasti kiinni.



Minua pelottaa astua seuraavaan kappaleeseen. Puhuin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani ns. "ohutnahkaisesta" ja "paksunahkaisesta" narsistista. Mielestäni nuo termit eivät ole kovin hyviä eivätkä kuvaa oikein sitä mitä ne tarkoittavat mutta minun terapeuttini toi esille, kun toistuvasti pyörittelin ajatusta että voinko minä olla narsisti, että on olemassa myös termi "ohutnahkainen narsisti" joka tarkoittaa sellaista ihmistä joka ei suinkaan ole manipuloiva psykopaatti, vaan joka syyttää kaikista maailman ongelmista itseään. Ja narsistin siitä tekee se, että kaikki pyörii tässä negatiivisessa mielessä vain oman persoonan ympärillä.

Minua pelottaa sen takia että edellinen ja nyt tämä työn alla oleva tekstini on toisenlaista kuin tähänastinen ulosantini. Olen syyttänyt muita enkä pelkästään itseäni. Joten ajattelen että se on heti saman tien toista äärilaitaa, nyt minusta tulee manipuloiva, narsistinen psykopaatti, niin ei saa tapahtua ja ainoa tapa olla olemassa oikein on syyttää itseäni kaikesta. Jos ihmiset eivät pidä siitä tai väsyvät siihen, se johtuu siitä että he eivät TIEDÄ sen olevan oikein.

Toisaalta myös tajuan sen miksi nämä yhtäkkiä pintaan nousseet syytökset muita kohtaan ovat toisinaan töksähtävähköjä ja lapsellisia. Olen itseänikin kohtaan sellainen että todellinen vihan ilmaisuni on impulsiivista ja tuhoisaa. En ole oppinut oikeaan aikaan millä tavalla "muita syytetään rakentavasti" tai edes ikäkaudelle tyypillisesti joten se vain tulee ulos jonakin sekopäisenä voimana jossa ei ole mitään järkeä.

Mutta sillä on merkitystä. Anteeksiantamattomuudella. Suuri merkitys.

Haluan että minua rakastetaan. Ja minusta ainoa keino tulla rakastetuksi on olla itselleni niin armoton ettei kukaan muu voi niin armoton olla. Minusta tuntuu ettei minua voida rakastaa koska olen itselleni liian lepsu.

Jos heräisin kuudelta, (kuusi on jostakin syystä se maaginen hyvänihmisen heräämisaika, oli jo lapsena) jos muistaisin paremmin, jos siivoiaisin säännöllisemmin, jos huonekaluni olisivat suorassa kulmassa suhteesa seiniin, jos kirjani olisivat aakkos- aihe- tai värijärjestyksessä, jos söisin ja joisin vain ja ainoastaan terveellisesti, jos muistaisin kävellä 10 000 askelta ja ulkoilla vähintään 20 minuttia vuorokaudessa, jos olisin purkanut kaikki muuttotavarani eilen, minua voitaisiin rakastaa. Tai minä olisin jonkin arvoinen.


Lapsena minä nukuin useiden ihmisten mielestä liikaa ja minulla oli liikaa leluja. Ja se kritiikki esitettiin minulle, vaikka minä en päättänyt nukkumisestani enkä lelujeni määrästä.

Ja nyt tarkkana, EN väitä että vanhempani tekivät väärin esim. antaessaan minun nukkua. Vaan että ne kritiikin esittäjät istuttivat minuun ajatuksen että minä olin alle kouluikäisenä lapsena vastuussa siitä mitä vanhempani tai päivähoitajani antavat minun tehdä, ja että minä olen hoitanut huonosti vastuualueeni.

Ehkäpä minun annettiin nukkua paljon sen vuoksi että minun nähtiin olevan väsynyt.

Siinä kouluun mentäessä minulla diagnosoitiin petit mal- epilepsia joka ilmenee muun muassa erimittaisina poissaolokohtauksina.  Jo paljon ennen virallista diagnoosia olin ollut sellainen että minulla kesti kaksikymmentä minuttia vetää sukka jalkaan. Lääkäriin minut vietiin kun poissaolokohtaukset alkoivat olla sellaisia että kaadoin koko tölkillisen mehua lasiin enkä huomannut kun se valui pöydälle, tai pysähdyin keskelle autotietä. Lääkitys purettiin muistaakseni viidennellä luokalla mutta yläasteella aloin uumoilla että onko kaikki ihan kunnossa ja lukiossa vielä enemmän. Siinä 26- vuotiaana kärsittyäni jo pidemmän aikaa ajatuksen pätkimisestä ja huimauksesta sain lopulta grande mal- kohtauksen eli siis sellaisen klassisemman epilepsiakohtauksen jossa lähtee taju ja sitä sätkii vaakamamboa eikä herättyään muista edes omaa osoitettaan. On siis fakta että aivoni eivät ole aivan tavalliset. Mutta tämäkin minua inhottaa myöntää. Tunnen ettei minulla ole oikeutta tähän(kään) sairauteen.
Toisaalta haluaisin selittää ihmisille. Haluaisin pyytää anteeksi ja sanoa etten minä tahallani laiskuuttani nuku paljon. Mutta jokin sanoo minulle että sellainen olento joka on tehnyt sellaisia virheitä kuin minä, ei voi sairastaa epilepsiaa. Eikä tällaisia virheitä tehnyt ihminen ole oikeasti autisti. Ei yksinkertaisesti saa olla. Hyvä potilas ja hyvä hullu on aina oikeamielinen ja oikeastaan kykenee sukupuolesta riippumatta olemaan yksi saatanan Äiti Teresan ja Pollyannan rakkauslapsi. Tai siis asia on näin silloin kun minä olen kyseessä. Muita kohtaan minä en ajattele näin. Vaikka esimerkiksi heidän tiuskimisensa ja suuttumisensa saisivat minut säikähtäneeksi, surulliseksi tai vihaiseksi, annan heille kuitenkin aikaa myöten anteeksi ja ajattelen että he eivät sillä hetkellä voineet sille mitään.

Ei minulle ole väliä sillä jos joku minusta pitävä hyväksyy minut. Se menee kankkulan kaivoon.Minä saan rauhan vasta kun kaikki jotka eivät pidä minusta ja minun kaltaisistani, hyväksyvät minut. Tietyt tajunnan osiot sanovat että minun ainoa tehtäväni maan päällä on miellyttää.

Periaatteessa on toki perspektiiviä antavaa ja hyvästä että ihmisellä on paljon tuttavia jotka ajattelevat eri tavalla mutta valtaosa minun ystävistäni on esimerkiksi poliittisesti täysin eri kannalla kuin minä. Ja ne ystäväni jotka ovat samalla kannalla, minä en uskalla kovin usein edes kahden kesken kovin kärkkäästi ilmaista olevani samaa mieltä heidän kanssaan. Vaikka olisinkin. Aina pitää vähän toppuutella että "no mitä jos vähän tulisimme puoliväliin vastaan tämän ihmisen kanssa joka haluaa tappaa kaikki meidän kaltaisemme." Jos nyt kärjistän.
Minä olen se kiva ja järkevä vähemmistön edustaja jolle on ihan ok ettei voi puhua yksityiselämästään ja ettei uskalla kertoa lääkärissä totuutta.

Nykyisin kun joku sitten pitää minusta, olen kauhuissani. Se on minulle yhtä kuin että olen valehdellut ja antanut väärän kuvan. Ihmisellä pitäisi olla tarkasteltavanaan kirjelmä kaikista minun tämän elämän synneistä ja rikkomuksista ja jos hän vielä sen jälkeen haluaisi rakastaa minua tai pitää minusta, minä saattaisin ehkä melkein olla rauhassa. Siksi oikeastaan minua ei rauhoita se kun ihmiset vakuuttelevat pitävänsä minusta. Olen varma että he ovat vain ymmärtäneet väärin. Minua rauhoittaa paljon enemmän jos he kertovat että olen tehnyt pahoin ja väärin mutta he eivät esimerkiski siitä huolimatta toivo että kuolisin (tämä kuulostaa sanoiksi laitettuna todella hölmöltä), tai jopa että haluavat siitä huolimatta nähdä minut. Oikeastaan kaikista eniten minua rauhoittaa se kun kuulen heidän hyväksyvän sellaisia joitakin toisia ihmisiä jotka ovat heidän mielestään tehneet virheitä.

Kaikki apu mitä saan on minun mielestäni olemassa ensisijaisesti siksi että se voisi minun kauttani kulkeutua muille apua tarvitseville. Minä saan hyödyntää sitä vasta kun se on ensiksi saavuttanut muut. Kun olen ollut esimerkillisesti muita varten. Ja minä olen epäonnistunut siinä. Ja sitä epäonnistumista ei pyyhitä pois enää millään. Vaikka minä olisin koko elämäni ajan pelkästään muita varten, miellyttäisin ja tukahduttaisin itseni, se ei enää riittäisi. En saisi lunastettua sitä että ansaitsisin rakkauden tai hyväksynnän. Tämän vuoksi psyykkinen vointini on kriisiytynyt viimeisen parin vuoden aikana melko pahasti. Olen irti itsestäni samalla tavalla kuin jotkut tuntevat jonkin raajan vieraaksi. Jos voin huonosti tai sairastan, ajatukseni muuttuvat itsetuhoisiksi koska sairaus herättää myötätuntoa ja ansaitsen myötätuntoa vain jos olen elänyt vain ja pelkästään muita varten. Enkä voi enää koskaan korjata sitä. Olen ylittänyt rajan, olen tehnyt asioita joita en ikinä haluaisi sallia itselleni. Olen todella enkä vain kuvitellusti ollut vaativa, vihainen, kohtuuton ja lapsellinen.

Sen lisäksi minussa on nostanut päätään uusi, hyvin epämiellyttää piirre. Sekoan ihan uudenlaisella tavalla  kun muut voivat huonosti. Koska tiedän että kriittinen piste on ylitetty enkä voi tehdä asialle mitään.
Ennenkin sellaiset tilanteet olivat minulle hankalia ja pelottavia mutta sentään minä soimasin itseäni vain siitä etten koskaan tunkenut itseäni tarpeeksi väkisin tarpeeksi syvälle pelottavaan tilanteeseen. Nyt niskassani on ajatus että mikään itseni satuttaminen, pelottaminen ja psyykkinen haavoittaminen ei riitä, mutta sitä olisi kuitenkin tehtävä kaikin voimin. Ikään kuin tietäen että olisin velkaa rahasumman jota en voisi maksaa takaisin mutta olisi sentään maksettava niin suuri summa kuin vain kykenee.
Kuvaavinta on se että unohdan ajatella sillä hetkellä ensisijaisesti sitä mitä voisin tehdä muiden parhaaksi, sen sijaan alan salamannopeasti ajatella millä tavalla voisin tehdä niin että se kuormittaisi, satuttaisi ja pelottaisi minua eniten. Tässä nimenomaan kiteytyy se mikä tekee tästä minun oireilustani narsistista. En näe kunnolla näiden verhojen takaa toisen ihmisen avuntarvetta enkä edes kunnolla käsitä sitä että hänen olotilaansa luultavasti pahentaa se että minä teen jotakin joka satuttaa minua. Silloinhan toinen ihminen mieltää sen helposti omaksi syykseen. Tai kyllä minä tietenkin sen käsitän kun olen sellaisen tilanteen ulkopuolella. Näen käytökseni älyttömyyden. Näen että hädässä ihminen ehkä haluaisi osakseen ennemmin vaikka muiden tuomaa iloa ja lohtua eikä suinkaan että minä satutan itseäni henkisesti tai fyysisesti. Mutta itse tilanteessa minun psyykeni nakkaa minut jonnekin hyvin pimeään monttuun jossa millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä miten paljon minuun sattuu.

Eikä minuun voi koskaan sattua tarpeeksi.