Pimeintä on ennen aamunkoittoa

Tuumin tänä aamuna että olen ehkä masentuneempi kuin tähän mennessä koskaan.
Niin piti käydä sillä muuten päästäni ei olisi taas auennut uutta matolaatikkoa.
Sille kylvettiin perustukset jo eilen kun pohdin syitä tunteiden patoamiselle ja sille miksi vahingoitan itseäni (ks. kirjoitukseni https://haijyleikkitykki.blogspot.com/2019/03/persoonallisuushairiosta-ja-sisaisen.html.) mutta tänään lisää ajatuksia nousi päivänvaloon.

Minulla oli onnekseni tänään jo valmiiksi aika psykoterapeutille. Tunsin itseni melko hulluksi ja totesin lähtiessäni että jokin orastava vertigotyyppinen jyrkänteenreunallaseisomiskohtaus on taas ottamassa minua valtaansa. Nakkasin naamariin puolikkaan rauhottavan jotta pääsisin kunnialla perille mutta siitä huolimatta minun teki mieleni parkkipaikalla kiljua täyttä kurkkua. No en kiljunut mutta kähisin kaulaliinaani jatkuvalla syötöllä että "älkää koskeko minuun".
Miksikö "älkää koskeko minuun"?
Enhän minä sentään nähnyt ympärilläni mitään pikku-ukkoja joiden olisin luullut itseeni koskevan eikä kukaan myöskään ollut aikeissa oikeasti koskea minuun. Parkkipaikka oli tyhjä.
Seuraava teksti kuulostaa varmasti melko lapselliselta. Mutta se johtuu siitä että äänessä on sisäinen lapsi. Vaikka sillä on 34- vuotiaan ihmisen tekstinjärjestelykyky, siinä puhuu ensiksi 4-5 vuotias ja sen jälkeen teini. Huomioikaa se.

Ilmaisin edellisessä postauksessani miten koen negatiivisten tunteideni olevan muiden hallussa. Nyt minun pääni heitti minut jälleen jonkin madonreijän kautta aikaan kun olen pieni, ehkä uhmaikäinen lapsi.
Kun saan raivareita, niihin suhtaudutaan sillä tavalla että ne ovat jotakin söpöä ja vaaratonta ja ne voidaan lakaista pois nolaamalla minut. Niistä tehdään jotakin kädenlämpöistä, vedenmakuista ja vanupussinomaista. Ja minun sisälläni on suunnaton viha joka repii minua kappaleiksi ja joka ottaa vain lisää vauhtia siitä kuinka vihantunteelle keksitään lapsenomaisia sanoja joita käytetään vähättelevään sävyyn vaikka minä kiljun entistä enemmän.
Ja sitten. Kun minuun kosketaan väkisin jotta rauhoittuisin. Minä en halua että minuun kosketaan. Lukittaudun vessaan. Pidän oman huoneeni ovenripaa niin että sinne ei päästä. En halua että minut otetaan väkisin syliin. En halua ruveta väkisin tuntemaan jotakin löllöä ja vaaleanpunaista tässä tilassa. Haluan antaa kelan juosta loppuun. En voi. Sen tilalle on tultava se muiden ohjelmoima leppyneisyys jota en halua päästää päähäni. Niiden muiden jotka sanovat että minulla saa olla koko tunteiden paletti mutta sitten käytännössä ei kuitenkaan saa.

Nyt moni ajatelisi että eikö tuolla ihmisellä ole oikeasti suurempia ongelmia kuin se että joku otti lapsena syliin kun sai melttarit. Avataanpa tilannetta hieman.

On korostettava että en syytä ihmisiä siitä etteivät he olleet ajatustenlukijoita ja etteivät he tienneet etten pidä koskemisesta. Tai ehkä tiesivätkin koska harasin vastaan mutta siihen aikaan oli myös vallalla ohje että vaikka lapsi miten laittaisi vastaan, se pitää rauhoittaa koskemalla.
Mutta. Ensinnäkin olen autismin kirjon henkilö. Sellaisten raivarit ovat usein pitkäkestoisia ja kovia intensiteetiltään varsinkin lapsena. Toiseksi edelleenkin autismin vuoksi minä en normaalitilassakaan kamalasti pidä siitä että minuun kosketaan. Erityisen kamalaa on kun ilmaisen etten halua että minuun kosketaan ja minuun kosketaan silti. Kun minuun kosketaan väärällä tavalla eli mahdollisimman löysästi, se on kaikista pahinta. Ja lapsena se oli aivan luokattoman kamalaa.
Tämä ei ole syy miksi minä olen näin suunnattoman hullu. Elämässäni on sattunut paljon muutakin omituista ja pahempaa.  Mutta tämä on yksi niitä merkittäviä perustuskiviä siinä muurissa miksi minua inhottaa näyttää omia negatiivisia tuntemuksiani. Itse asiassa joka kerta kun tunnen raivoa jostakin takavasemmalta hyökkää kosketusmuisto.
Mutta koskeminen ei ole ainoa tekijä. Kuten mainittua, minun aggressiooni on lapsuudessa ja nuoruudessa suhtauduttu niinkuin olisin joku perkeleen halinalle joka polkee jalkaa. Sille on hymyilty vähättelevästi ja lässytetty oikeastaan vielä silloinkin kun olen ollut jo myöhäisteini. Aikuisena ei enää sen vuoksi että en ole enää näyttänyt sitä, en ole asunut kotonani, en ole ollut silloin paikalla.
Ja samalla on sanottu että minun pitää opetella suuttumaan. Miksi minä haluaisin? Miksi minä haluaisin antaa suuttumukseni ja itseni muiden häpäistäväksi? Sellaiseksi että muut saavat tehdä siitä taas jotakin vähän velton kädenpuristuksen oloista. Jo ajatus siitä tuntuu siltä kuin vatsaani työnnettäisiin suuri ongenkoukku joka tulisi ulos kurkusta.
On siis parempi pitää kaikki sisällään.
Ja TÄSTÄ minä olen vihainen ja jopa katkera.
Tuo "vääränlainen" tai oikeammin väärään hetkeen sijoittuva koskeminen nyt vain on asia jolle ei oikein voinut mitään eikä kukaan varmasti ajatellut asiaa sen enempää. Enkä tosiaankaan ole ohjeistamassa vanhempia että älkää koskeko lapsiinne. Ei se niinkään mene. Ehkä jos mukelo silminnähden osoittaa että kosketus vain lisää hänen raivoaan, hänet voi jättää hetkeksi syrjemmälle jos hän ei suutuspäissään pistä paikkoja sileäksi. Luultavasti hän saapuu kyllä itse omatoimisesti takaisin vanhemman tai muun käsillä olevan aikuisen luokse kun jälleen haluaa. Mutta toisaalta kuten kaikissa poikkeustilanteissa, harvapa sitä lapsenkaan kiukutellessa muistaa toimia niinkuin jossakin koulukirjaesimerkissä.
Mutta se mitätöinti ja lässyttäminen. Se oli minun mielestäni vyön alle lyövää.
Ja siitä huolimatta ajattelen että on minulta melko lapsellista olla sellaisesta vihainen tai katkera. HUOLIMATTA siitä että nyt puhuu tajunnan osio joka EI OLE aikuinen.

Ajattelin kirjoittaa vielä lisää.
Mutta en minä jaksa.

Vaikka tämä oli oivallus asiasta jota minä olin padonnut koko ikäni, minua oikeastaan vain inhottaa ja olen väsynyt.
Minua inhottaa että olen näin pikkumainen että tällainen vaikuttaa minuun.

Minua väsyttää.
Minua väsyttää hirveästi.