sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Persoonallisuushäiriöstä ja sisäisen lapsen tantrumeista

Puhutaanpa vielä samasta aiheesta josta kirjoitin melko vähän aikaa sitten. Nimittäin negatiivisten tunteiden näyttämisestä. Silloinen kirjoitus oli jotenkin sekava ja lähinnä täynnä hyökkäävyyttä ja äärimmäisiä ilmaisuja joka suuntaan. En viitsi poistaa sitä mutta päätin yrittää uudestaan.

Itkemisestä puhutaan paljon. Puhutaan että ihmiset patoavat sitä koska sitä pidetään heikkouden merkkinä. Minä en pidä sitä heikkouden merkkinä. Ihminen joka tekee asioita vaikka vollaa, on kaikkea muuta kuin heikko. Se on ihan samanlainen impulssi kuin se että nakkaa viskilasin seinään, kumpainenkin ilmaisee syvää turhautumista. Olen kurkkuani myöten täynnä ajatusta että feministit haluavat tehdä miehistä heikkoja ja siksi he väittävät miehille että itkeminen on ok. Turhautumisimpulssit eivät ole heikkoutta, heikkoutta tai vahvuutta on se miten menetellään siitä huolimatta. Muutenkin uskominen johonkin ultimaaliseen vahvuuden temppeliin vaikuttaa minusta suunnilleen samanlaiselta sadulta kuin joulupukki tai hammaskeiju, poikkeustilanteessa ihminen toimii hyvin oudoilla tavoilla ja niitä voi ennakoida vain osittain. Luulisi että vaikka asepalveluksen käynyt ihminen tietää että ihmiset voivat vaikka itkeä tai kusta alleen tosi oudoista triggereistä mutta sillä on enemmän väliä miten he toimivat siitä huolimatta. (Ou jee, asepalvelus- tai sotavertaus tekee argumenteistani heti instant 100% painavampia/end of sarcasm.)

Minä patoan itkemistä aivan muista syistä. Yksi syy on se että minun ehdollistumisjärjestelmässäni itkeminen negatiivisten tunteiden vuoksi on yhtä kuin se että kohta tulee ristikuulustelunomainen jälkipyykki ja pitää taas myöntyä valheisiin. Minun pitää valehdella siihen johtaneista syistä ja minun pitää luultavasti myös valehdella että tietyt asiat ovat omaa syytäni koska ihmiset eivät joko usko tai voi käsittää totuutta. Eivätkä hyväksy yksinkertaista vastausta kuten että oli jumalattoman paska päivä tai vastausta "en tiedä". Minun pitää ehkä katua jotain mitä ei ehkä ole ollut edes olemassa.
Lopulta se muuttui käyttäytymiskaavaksi sellaisissakin tilanteissa joissa niin ei olisi enää tarvinnut tehdä.

Toinen syy on se että haluaisin että ihmiset jotka pitävät minusta, eivät ikinä joutuisi kärsimään minun suunnaltani mistään negatiivisista tunteista. Tarpeetonta sanoakaan että tämä on se ihanne jonka irvikuva tietenkin olen kaikista eniten.
Eihän toki riitä että tekisin sellaista mahdollismman vähän. Panttaan sitä niin pahasti että se sitten räjähtää silmille, tottakai sellaisessa tilanteessa jossa ei missään nimessä saisi.
Minä en haluaisi siirtää minulle tärkeille ihmisille sitä perintöä jonka minä olen joutunut ottamaan vastaan. Ja ehkä minä en juuri sitä olekaan siirtänyt mutta jonkun muun suuren trauman sitten kyllä.

Mutta.
Minusta tuntuu että minun negatiiviset tunteeni eivät ole minun. Ne ovat muiden kädessä. Minusta tuntuu että aina kun minä itken, turhaudun tai suutun, minä taivun toisen tahtoon. Tai siis poikkeuksena, kuten edellisessä, tässä hivenen sekavassa tekstissäni mainitsin, on se kun itken vaikkapa jonkin musiikielämyksen vuoksi. Se on irrallaan tämmöisestä koska siihen ei liity negatiivisia tunteita. Pidän sitä vapauttavana ja jopa ylevänä. Juuri sen takia että SILLOIN se on minun. Kukaan ei voi pakottaa minua valheisiin eikä kukaan voi pakottaa minua tekemään tahtonsa mukaan. Tosin tästäkään en halua että minun lapsuudenperheeni tai sukulaiseni näkevät sitä. Minä pelkään että he tekevät SIITÄKIN omaansa.
Otten huomioon että olen hyvin impulsiivinen ihminen joka pääsee täydellisestä tyyneydestä paskaraivariin puolessa sekunnissa, on kieltämättä hiukan haasteellista että se tunne siellä impulssin takana laukaisee vielä voimakkaan muistijäljen tilasta jonka paljastuminen tarkoittaisi automattisesti sitä että joku toinen on jo voittanut.
Toki on sanottava että minulla ei pala hihat välittömästi kun jokin alkaa vastustaa vaan olen toisinaan tilanteesta riippuen hyvin kauankin tyyni, vaan sitten kun orava kiipii kunnolla muuntajaan, niin se reaktionopeus on tätä luokkaa.

Muistan kun vahingoitin itseäni ensimmäisen kerran.
Olin viisivuotias. Sain äitini suuttumaan aivan erilaisella tavalla menettelemällä siten. Tajusin että se on ainoa tapa tässä maailmassa millä minä voin olla alistumatta kokonaan toisille. Hän ei saanut siihen kontaktia. Hän ei saanut minuun kontaktia. Hän ei voinut tarttua minuun. Hän saattoi vain sanoa etten saa enää ikinä tehdä niin. Muistan ajatelleeni sanattomalla tasolla että aivan takuuvarmasti teen. Olin muuten täysin kädetön. Se oli ainoa tapa minulle suoraan sanottuna käyttää valtaa.
Nyt olen 34. Minä haluaisin jo kyllä lopettaa itseni vahingoittamisen. Sillä on semmoinen leima että sen olisi kuulunut jäädä teini-ikään. Tai jos sitä tekee aikuinen, niin kovin moni ajattelee tämännäköisten käsivarsien kuuluvan jollekin aktiivisekakäyttäjälle tai vähintäänkin rappioalkoholistille. Aivan sama vaikken joisi enää koskaan pisaraakaan.
Mutta minä en voi lopettaa. Koska silloin minä lakkaan olemasta ihmisenä. Minun ainoa vapaan tahdon linnakkeeni pyyhittäisiin olemattomiin. Nyt minulla ei ole suuta ja minun täytyy huutaa. Jos minä lopettaisin itseni satuttamisen, minulla ei olisi edes sitä pikkuista liitutaulua jolle kirjoittaa sanoja. Niinpä minun on saatava haltuuni muut negatiiviset tunteni ennenkuin minä voin lakata kaivertelemasta itseäni.
Ennenkuin huolestutte liikaa, en yritä ottaa itseäni hengiltä. Tuottamani jäljet ovat enemmän vain rumia kuin vaarallisia. Jos saisin sellaisen vahingossa, en todennäköisesti useinkaan näkisi vaivaa edes etsiä laastaria.

Olen puhunut paljon tajuntani syyllistävästä osiosta. Klassinen persoonan pirstotuminenhan usein pitää sisällään sen "oikean" minän, sitten syyllistävän, autoritäärisen osion ja sisäisen lapsen. Sisäistä lasta olen käsitellyt vähemmän ja olen oikeastaan jättänyt sen melko vähälle huomiolle sillä se tulee lähinnä esiin samalla tavoin kuin kissoilla, kun rentoudun tai olen iloinen, alan käyttäytyä lapsenkaltaisesti ja ruumiinkieleni muuttuu.
Monella (joskaan ei tietenkään kaikilla) sisäisen lapsen toinen puoli on vaativa, eli persoonallisuus joutuu takaisin aikaan jolloin lapsi ei ole vielä ymmärtänyt että kaikki eivät voi toteuttaa hänen toiveitaan.
Ymmärsin oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani että minun sisäisen lapseni negatiivinen puoli itse asiassa astuu kuvioihin juuri silloin kun satutan itseäni. Olen sillä hetkellä taas henkisesti viisivuotias ja minulla on vain yksi ainoa tapa sanoa että nyt te saatana kaikki kerrankin kuuntelette!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti