Pillittävä Apollo

Minun pitäisi ehkä vaihtaa tämän blogin viralliseksi nimeksi jokin marttyyrikruunublogi mutta totuus on se että en halua myötätuntoa enkä sääliä, oikeastaan kumpainenkin on pahin asia mitä voin tällä hetkellä saada. Ja silloin marttyyrius on ehkä vähän väärä sana.

Olin joskus toisenlainen. Silloin pidin kovastikin myötätunnosta. Otin sitä vastaan mielelläni. Mikä on ehkä ihmiselle normaalihkoa. Sitten minä vain tein virheen jota minä en voi antaa itselleni ajatuksen tasolla anteeksi koskaan vaikka se kuinka monta kertaa olisi sanallisesti annettu anteeksi ja vaikka sen muut osapuolet olisivat antaneet minulle anteeksi.

En tällä hetkellä voi hyvin pääni sisällä koska olen fyysisesti sairas. Vaikka se ei ole kovaa flunssaa kummempi tauti, se saa minut tuntemaan todella outoja asioita jotka ovat verrattavissa siihen niinkuin tuntisin jonkun raajan olevan vieras kehossani. Olen täysin irti ruumiistani ja minun on vaikea pitää tapahtuvia asioita ylipäänsä totena. Minkäkö vuoksi?

Olen aina ajatellut että ns. "pahuus" on pitkälle vain kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan koska ei ole itse kokenut vastaavaa. Minun päässäni tämä toimii myös toiseen suuntaan. Miten minun kokemukseni voivat ikinä, tulevaisuudessa tai menneisyydessä, olla oikeita jos minä olen tehnyt pahaa? Tämän vuoksi minä nykyisin menen suurinpiirtein täysin sekaisin jos minulla on esimerkiksi kuumetta koska eihän se VOI pitää paikkaansa. Ei minulla voi olla oikeasti kuumetta koska olen tehnyt väärin.
En enää kestä ajatusta että minulla olisi minkäänlaisia rajoitteita joihin pitäisi vastata. En kestä ajatusta että olen aspergeri, en kestä ajatusta että minulla on flunssa. En kestä sitä että alan itkeä. Sellaista ei yksinkertaisesti saa tapahtua. Voisin elää jotenkin normaalia elämää ihan vain unohtaen nämä asiat jos voisin fyysiesti hyvin tällä hetkellä mutta asia ei valitettavasti ole näin.

Yritin eilen vetää väkisin standuppikeikan mutta ääneni petti pahasti loppua kohden koska edelleenkin olen flunssassa. Huomaan olevani yhä aidosti hämmästynyt koska eihän niin voi käydä. Minähän vain päätän ja teen niin keho kyllä heittää kehiin sen verran adrenaliinia että saan keikan vedettyä loppuun ja ääni menee vasta sitten. Ja voin sitten siirtyä kotiin sairastamaan. Kaikki menee koneistetusti ja suunnitellusti koska kyseessä on jokin karman minulle laskelmoiva opettavainen rangaistus siitä että sellaisen olon minäkin teen kaikille muille ja minun vaan pitää käydä se kaikki läpi. Huomaan ajattelevani myös että ruumiinihan kuuluu pettää vain jos en ruoski sitä tarpeeksi. Täysin järjetönhän tämäkin ajatus on mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään kontaktia ruumiini tai keskushermostoni normaaliin sen enempää kuin epänormaaliinkaan toimintaan ja jotenkin pidän sitä koneena jonka mistään varoitussignaaleista ei tarvitse eikä edes saa välittää. Vaikka en ole nähnyt yhtään sellaista konettakaan jonka toiminta paranisi siitä että sen viat jätetään huomiotta. Voin pukea tämän sanoiksi mutta en käsitä sitä siltikään. Sehän toimii vain muihin. Niihin hyviin hulluihin, niihin hyviin autisteihin ja niihin hyviin flunssapotilaisiin.

Samalla tavoin ajattelin viime syksynä. Järjestin taidenäyttelyn ja ajattelin että eihän se ole kuin vaan menee ja tekee. Ei mitään rajoitteita ole olemassa. Minulle.
En ole ikinä järjestänyt MITÄÄN niin päin vittuja ja minä olen järjestänyt helvetin monta asiaa aivan täysin päin vittuja. Mutta minulla ei mielestäni enää ole ADHDta eikä aspergeria. Tai ole koskaan ollutkaan. Koska jopa aika väistää tätä ajatusta ja historiaa voi lukea täysin mielivaltaisesti väärinpäin siten että tulevaisuudessa tehdyt virheet ylikirjoittavat menneisyydenkin asioita.

Oloni on samanlainen kuin mitä useimmille ihmisille tulisi jos he katsoisivat tiedotetta jonkin hirmuvaltiaan sairaskohtauksesta. Ensimmäinen reaktio olisi varmasti se että kyseessä on poliitinen tempaus ja seuraava ajatus olisi että ihminen on niin kylmän laskelmoiva ja paha ettei hän yksinkertaisesti voi olla oikeasti sairas. Sellaisen myöntäminen on usealle mahdotonta koska se tarkoittaisi yhtä kuin edes jonkinasteinen myötätunto. Enkä minä voi tällä hetkellä tuntea itseäni kohtaan minkäänasteista myötätuntoa.

Kuten jo mainitsin, en minä ole aina ollut tällainen. Vielä joitakin vuosia sitten minä hyväksyin vielä aivan hyvin sen että minulla voi olla rajoitteita. Hyväksyin sen että minä en välttämättä ole täysipäiväisesti tuottava. Mutta en voi hyväksyä sitä enää. En vain voi. Syynä on se että menettelin tavalla jota en voi yksinkertaisesti hyväksyä. Koskaan.
Vaikka tämä anteeksiantamattomuus itseäni kohtaan tuhoaisi koko lopun elämäni ja saisi ihmiset kyllästymään minuun, en pysty päästämään enkä usein edes halua pystyä päästämään siitä irti. Olen tehnyt virheen ja ainoa tapa sovittaa se on tuhoutua. Joinakin hetkinä haluan sabotoida kaiken mikä on elämässäni vielä hyvää. Tai jos en siihen pysty, niin ainakin leikata itseltäni pois kaikki ihmiskontaktit. Mielestäni se on ainoa tarpeeksi suuri rangaistus.

Olen havainnut että ihmisten on vaikea käsittää sitä kun heillä on jotakin kritisoitavaa minua kohtaan ja olenkin samaa mieltä heidän kanssaan.
On yleinen reaktio että he jotenkin hämmentyvät ja kokevat että heidän tulisikin lohduttaa minua vaikka heitä kohtaan on tehty vääryyttä. Mutta en minä halua lohtua. Minä en itse asiassa kestä lohtua. Ja minusta taas tuntuu oudolta että minun tulisi ensiksi valheellisesti väittää etten ole tehnyt mitään väärää kun kerran olen. Kyllä minua kohtaan saa silti purkaa kaiken. Oikeastaan minä en mitään muuta toivokaan kuin täyslaidallista kaikkea sitä mätää mitä ihmiset ovat minun vuokseni joutuneet kestämään.

Ei ole olemassa enää mitään mikä voisi korjata tämän asetelman. Virheeni on yhtä peruuttamaton kuin se että olisin sahannut käteni irti. Voisin hommata proteesin mutta se ei toisi alkuperäistä kättä takaisin. Itse asiassa minulla on jopa samankaltaisia tuntemuksia kuin joillakin siirtoraajapotilailla, minusta tuntuu että minun kehoni kaikki impulssit ovat minusta irrallaan ja jossakin toisessa todellisuudessa.
En haluaisi kutsua tätä dissosioinniksi koska en mielestäni ansaitse sitä ja se on taas yksi naula siihen arkkuun että eihän näin voi käydä, enhän minä VOI olla oikeasti hullu. Minähän olen vain paha!

Eino Leino kirjoittaa runossaan Hymyilevä Apollo että "Hymy on puoli hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä". Tiedän säkeiden tarkoitavan aivan päinvastaista mutta tulkitsen ne silti siten että miten minä voisin esimerkiksi itkeä tai sairastaa koska olen ilkeä. Sehän on mahdotonta. Ja kun se on mahdotonta, sen täytyy olla jotain muuta. Eli kieroutta, pahuutta tai manipulointia.

Kaikista eniten minä pelkään sitä päivää kun tämä armottomuuteni ei enää rajoitu itseeni. Ihmiset joilla on tämänkaltainen persoonallisuushäiriö, muuttuvat melko usein iän myötä ns. "vaativiksi persooniksi". Koska ovat hylänneet kaikki omat tarpeensa niin pitkään että eivät enää ymmärrä miksi niitä pitäisi sallia muillekaan.

Tiedän lisäksi että toimintani on epäloogista sen suhteen että yhä kerron asioistani ja lisäksi ei ole kovin taitava eristäytymisen merkki että kirjoittaa asioistaan blogiin mutta haluan oikeastaan vain päästä varmuuteen siitä että ihmiset eivät luulisi minun elävän sellaisessa kuplassa että pidän itseäni jotenkin hyvänä ihmisenä tai minulla olisi myötätuntoa itseäni kohtaan olemattomin perustein. Niin kauan kuin on vaara että jossakin voi joku ajatella niin, minun on vaikea kestää olemassaoloani.